Näkymä tunturinlaelta alas jokilaaksoon. |
Poroja ei kohdattu, mutta merkkejä niistä oli runsaasti. |
Kaikkiaan autolle palaaminen sujui yllättävän helposti ja pian oltiinkin taas asettauduttu ruokapadan ympärille. Pystytimme teltan viimeiseksi yöksi auton viereen parkkipaikan reunaan, monen muun seuraan. Paikalla oli muutama karavaanarikin sekä joku, jonka teltta savupiippuineen, jääkaappeineen ja terasseineen muistutti enemmän taloa kuin väliaikaista maastoasumusta.
Supermies suuntasi tietysti vielä yöksi kalaan, vankkana aikomuksenaan hyödyntää jokainen minuutti kalastusaikaa tuossa lohia ja muita eväkkäitä vilisevässä perhomiehen paratiisissa. Me jäimme Fannin kanssa kahdelleen telttakeskittymän reunaan nukkumaan ja täytyy sanoa, että ensimmäisen kerran koko reissun aikana me molemmat oltiin hermostuneita. Fanni säpsähteli ja säntäili pystyyn kuullessaan epäilyttäviä ääniä lähistöltä ja kerran jopa murahti varoittavasti. Minunkin päässäni kulki levottomia ajatuksia ja jälleen kerran kirkastui yksi elämän totuus: Monet pelkäävät erämaahan joutumista, missä ei ole muita ihmisiä, joihin hädän hetkellä turvata. Fakta kuitenkin on, että suurimman uhkan ihmiselle tässä maailmassa asettavat juuri ne toiset ihmiset.
No eihän siellä mitään tietenkään tapahtunut - mitäs ne kalamiehet meistä leiriin jääneistä, korkeintaan keskenään kinaavat parhaasta koskenpätkästä. Lopulta saatiin jopa unenpäästä kiinni ja vedeltiin tyytyväisinä hirsiä pitkälle seuraavaan aamuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti