Norja, osa 3

Kolmantena vaellusaamuna herättiin vaihtelun vuoksi hieman harmaampaan säähän. Takana oli jo hieman paremmin nukuttu yö - ilmeisesti edellisen päivän reippailu oli väsyttänyt sen verran, ettei makuupussi ja kova alusta jaksanut enää häiritä. Yön aikana koettiin myös joitakin jännityksen hetkiä, kun innokas perhomies nappasi elämänsä ensimmäisen lohen, elämänsä ensimmäisen lohestusreissun ensimmäisen kalastusvuorokauden aikana. Rehellisyyden nimissä on todettava, että siinä vaiheessa, kun tuo viisikiloinen vonkale nappasi koukkuun, vedeltiin me Fannin kanssa jo hirsiä teltan suojissa. Täytyihän minun kuitenkin nousta ylös kuvaamaan saaliinsa kanssa poseeraavaa kalastajaa, jonka naama loisti kuin Naantalin aurinko, valaisten Pohjois-Norjan yötöntä yötä entisestään.

Edessä oli siirtymispäivä, oli sää mikä hyvänsä. Aamiaista syötiin viimeisten auringonsäteiden peittyessä harmaaseen pilvimassaan ja omaa vuoroaan odotellessaan Fanni kuopsutti totuttuun tapaansa itselleen mukavan makuusijan rinkkojen kyljestä. Ensimmäiset pisarat ropsahtelivat alas siinä vaiheessa, kun oli aika heittää rinkat selkään ja suunnata kohti seuraavaa määränpäätä.
Tuolta päivältä ei ole kovinkaan montaa kuvaa. Tähän on kaksi syytä, joista ensimmäinen on sade. En väkertämästäni kotitekoisesta muovipussisuojasta huolimatta uskaltanut ottaa riskiä, että uudehkon järjestelmäkamerani sisään olisi päässyt kosteutta, joten hautasin sen syvälle rinkkaan. Toinen syy kuvattomuuteen on vaelluksilla melko yleisesti tavattu kyllästymiseen johtava väsymys. Kartan kuvaama maailma ei aivan vastannutkaan todellisuutta, mistä seurasi aika paljon ylimääräistä kävelyä. Tarkoitus oli palata takaisin parkkipaikalle ja jatkaa sen ohi kohti alajuoksua ja seuraavaa leiripaikkaa. Jokea reunustavat rinteet olivat kuitenkin todellisuudessa paljon jyrkemmät kuin kartan korkeuskäyristä olisi voinut kuvitella; liian jyrkät vaeltamiseen, sopivammat vaikkapa kalliokiipeilyyn.

Vaeltaessa olen oppinut, että kun vastaan tulee ongelma, johon ei tunnu olevan mitään itsestään selvää ratkaisua, on viisainta istua alas, syödä ja miettiä sitten uudestaan. Me päätimme palata takaisin autolle ja siirtyä sillä alajuoksulla olevalle parkkipaikalle, jonka lähistöltä sitten etsittäisiin uusi leiripaikka. Kuivaan, lämpimään autoon istuminen tuntui ihanalta, mutta riemu oli pian ohi, kun pääsimme määränpäähämme alajuoksulla. Jokivarsi oli silmänkantamattomiin umpitiheän pusikon peitossa, tie kulki aivan joen viertä ja kalastajia oli paljon. Tänne ei jäätäisi. Taas istuttiin miettimään ja hetkessä Supermies keksikin mielestään loistavan idean. "Katohan tätä karttaa... Joki tekee tuossa mutkan tunturin ympäri: kiivetään sen yli toiselle puolelle, niin saadaan olla rauhassa! Eihän tuo ole edes kovin korkea mäki, parisataa metriä merenpinnan yläpuolella." Niinpä niin.

Reput selkään ja menoksi. Kiipeäminen ei edes ollut liian paha nakki, kuin hikinen spinningtunti. Mutta kun pääsimme ylös ja näin, millainen matka oli edessä mäen toisella puolella... No, sanotaan että itku ei ollut kaukana. Olin läpimärkä sekä sateesta että hiestä, väsynyt ja nälkäinen - taas.
Niinpä jälleen pidettiin taukoa, syötiin ja todettiin, ettei takaisin menemistä ollut: alas vaan! Rinne oli niin jyrkkä, että sen laskeutumista parhaiten kuvaava sana on pyllymäki. Fannilta otettiin rinkka pois, jotta tasapainoilu olisi mahdollisimman helppoa. Ainakin omat nilkat olivat koitoksen päätteeksi aivan muhjuna ja aikaa laskeutumiseen meni huomattavasti pidempään kuin tunturin päälle kiipeämiseen. Alhaalta löysimme täydellisen leiripaikan aivan joen viereltä ja siitä ei sitten liikahdettukaan ennen kotiinlähdön koittamista.