torstai 11. kesäkuuta 2015

Se on se meidän uusi vauva...


Meillä olikin tänä vuonna hieman erilainen vappu. Fanni pääsi hoitoon ja sai hieman vaihtelua tienpenkkojen tuoksuvalikoimaan. Isäntäväki puolestaan vietti juhlaa sairaalassa, porukan uuteen jäseneen tutustuen. Voin kertoa, että kovin montaa ajatusta työväki tai ylioppilaat eivät osakseen saaneet, mutta simaa ja munkkeja sentään tarjoiltiin myös synnyttäneiden osastolla.

Fanni oli kotiinpaluusta innoissaan ja kiinnostunut myös vauvasta, mutta pysytteli ensimmäiset viikot turvallisen etäisyyden päässä, tehden tuttavuutta lähinnä nuuhkutellen. Hiljalleen tyttö uskaltautui pukkaamaan vauvan jalkaa kuonollaan tai nuolaisemaan varovasti korvanpieltä. Nyt kun tulokas on alkanut viettää aikaa lattialla jumppaillen, osallistuu Fannikin jo mielellään yhteiseen seurusteluhetkeen. Itkuihin tai muihin kähinöihin koira ei kummemmin reagoi, mutta tarkistaa kyllä myös turvaistuimen sisällön aina lauman reissusta palatessa.

Meillä menee siis mukavasti. Toivottavasti pian päästään koko porukalla metsään!

sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Aurinkorannalla


Pääsiäisen aikaan lähdettiin Fannin kanssa Supermiehen matkaan kalareissulle kosken rantaan.




Kuohuva vesi, rantakivikko ja kirkas taivas saivat kameran laukaisimen laulamaan.




Välillä levitettiin retkipatja hangelle ja makoiltiin koiran kanssa kylkikyljessä auringonpaisteesta nautiskellen, sillä aikaa kun mies heilutti siimaa veden äärellä.


 Vielä ennen kotiinlähtöä paistettiin nuotiolla lihapiirakat.
Aika hyvä rantaloma noin huhtikuuksi.

lauantai 18. huhtikuuta 2015

Odotusta


Jotta koiran elämä ei kävisi liian yksitoikkoiseksi, on isäntäväki järjestänyt jälleen yhden mullistuksen karvaisen pään käsiteltäväksi: meidän laumaan odotetaan uutta jäsentä! Fanni on suhtautunut odotukseen rennosti, mutta suostui kevyen painostuksen jälkeen silmäilemään hieman aiheeseen sopivaa kirjallisuutta.

Enää ei pitäisi mennä kovinkaan kauaa...

keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Kohti huippua


Melko pian muuton jälkeen iski ulkoilumieliteko, joka toteuttaa yhtä ihmisen perustarvetta, nimittäin halua nähdä ympäristö korkealta paikalta käsin. Olen tullut siihen tulokseen, että vuorelle, mäelle tai kukkulalle kiipeämisen - torneista ja muista rakennetuista näköalapaikoista puhumattakaan - täytyy kuulua aivan ihmiskunnan perustarpeisiin, koska mitään muutakaan riittävän järjellistä selitystä tälle käytökselle ei oikein löydy.


Monet suosituimmat matkailunähtävyydet tyydyttävät samaa viettiä. Miettikääpä aurinkomatkalle osallistuvaa turistilaumaa, joka hikisessä bussissa istumisen jälkeen hilaa itsensä tuhat porrasta jonkin linnoituksen huipulle paahtavassa auringonpaisteessa ja sitten tyytyväisenä katselee eteensä avautuvaa maisemaa kamerat räpsyen. Aivan omaa luokkaansa ovat tietysti vuorikiipeilijät ja muut hurjapäät, joiden korkeanpaikanhimo ajaa heidät maallikon silmin suorastaan  järjettömiin suorituksiin.


Ei auta kieltää, jotakin syvästi tyydyttävää siinä on. Ponnistelu, jonka palkintona  odottavat ympärillä leviävät avarat näköalat. Mikä meidät tähän ajaa? Kauneuden tavoittelulla on epäilemättä osansa, mutta kyseessä voi olla myös jokin alkukantaisempi haltuunottamiseen ja turvallisuuteen liittyvä tarve. Korkealta paikalta ympäristöä voi tarkkailla ja hallita helpommin, kun katse yltää kauemmas.


Itse tarpeen tyydytyksen kannalta ei liene suurta merkitystä sillä, avautuuko silmien eteen kaupungin kattojen meri vai veden halkoma metsämaisema. Meidän tapauksessa jälkimmäinen vaaranrinteeseen rakennetulta näköalapaikalta katseltuna herätti ajatuksia kotiseuduista, omaksi koetuista maisemista ja luonnonympäristöjen arvostamisesta.

Välillä taas istuttiin ihan hiljaa, syötiin kettukarkkeja ja kuunneltiin linnunlaulua.

sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Kosken partaalla


Kyllä näillä meidänkin korkeuksilla jo intoillaan keväästä, mutta ihastellaan vielä hetki näitä talvimaisemia. Upeita, upeita talvimaisemia! Ja vain reilun kahden viikon takaa.





 Jäisiä lumpeitako siellä kelluu?


tiistai 7. huhtikuuta 2015

Muutto - Muutos


Koiran mielenterveys on asia, jota tulee harvemmin ajateltua. Koiran mieltää ennen kaikkea fyysiseksi olennoksi, jonka terveyteen vaikuttavat liikunta, ravinto ja kropan sairaudet. Mutta on se sessu kuulkaa niin paljon enemmän. Viime aikoina on tullut monta kertaa mieleen, että koira on ihan yhtä psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus kuin ihminenkin (kuten muistan lukion psykologian tunnilla muinoin opetetun).


Moiset ajatukset johtuvat siitä aika isosta muutoksesta, jonka Fannissa on tämän viimeisimmän muuton jälkeen voinut havaita. Reilu kuukausi uudessa kodissa on saanut aikaan, että tuntuu kuin täällä pyörisi uusi koira. Tai se vanha, jota en enää muistanut olleenkaan. Sanalla sanoen Fanni on rentoutunut. Relannut, löytänyt iisimmään otteen elämään. Se on luottavaisempi, varmempi koira. Iloisempi, vapautuneempi ja aktiivisempi.


Ihan ensin tämä näkyi selvästi lisääntyneenä läheisyyden kaipuuna: hyvin pian muuton jälkeen Supermiehen kanssa huomattiiin, että Fanni kiehnäsi kyljessä paljon useammin ja kerralla pidempiä aikoja kuin aiemmin. Toisaalta Fanni myös vaatii huomiota aktiivisemmin. Totutuissa arkirutiineissa ei pääse lipsumaan, kun koira itse pitää huolen, että päivälenkin jälkeen tulee ruoka ja seuraavaksi kuuluu saada luu. Onneksi keinot ovat melko pehmeitä - vaikka saattaa se väsymättömästi parinkymmenen sentin päästä tuijottava naamakin alkaa aika pian ärsyttämään.


Tämä on kaikki Fannille ominaista käytöstä ja oikeastaan vasta muuton jälkeen tulin edes ajatelleeksi, kuinka paljon vähemmän tyttö on muutamien viime vuosien aikana näitä piirteitään toteuttanut. Kuinka vetäytyvä ja omiin oloihinsa jäävä siitä oli tullut. Varsinainen herätys tapahtui lelulaatikolla. Pitkiin, pitkiin aikoihin Fanni on kiinnittänyt huomiota leluihinsa ainoastaan jonkun yllyttämänä ja silloinkin varsin laiskasti. Nyt tyttö on taas alkanut leikkiä, omatoimisesti kaivella esiin tavaroitaan ja tarjota niitä potentiaalisille leikittäjille.


Parhaiten eron kuitenkin huomaa neuroosien hiipumisesta. Fanni on luonnostaan hieman arka ja varovaisuuteen taipuvainen. Tämä sinänsä harmiton piirre on välillä purkautunut liioiteltuina pelkoina: liukkaiden lattioiden kammo ja tallotuksi tulemisen varominen lienevät meillä selvimmät. Tässäkin on kuitenkin tapahtunut iso muutos: enää tyttö ei pakene vieressä avattua kaapinovea toiseen huoneeseen. Yhtenä yönä vessareissulla jalkani jopa osui makaavaa koiraa suoraan kuonoon eikä se edes noussut ylös! Lattiaakaan ei tarvitse varoa, kun Fannin inhoama laminaatti on jälleen vaihtunut turvalliseen muovimattoon.

Homman kokonaisvaltaisuuden huomioiden kyse ei voi olla pelkästään siitä, että pelon aiheuttajan hävitessä oireetkin katoavat. Kyse on laajemmasta olosuhteiden ja elämäntavan muutoksesta. Asvalttiteiden ja ihmispaljouden vaihduttua hiljaisiin metsiin ulkoilun määrä on kasvanut ja muoto muuttunut, kun koiraa on helppo pitää irti. Mikä ero siinäkin! Nykyisin Fanni on vapaana ollessaan paljon enemmän kaverina, tarkkailee ja seurailee isäntäväen kulkemista enemmän ja pelkkien tuoksujen maailmaan keskittymisen sijaan tulee myös puuhailemaan yhdessä. Ehkä Fanni ei vaan ollutkaan citykoira, vaikka osasikin matkustaa mallikkaasti myös ruuhkabussissa.

Jotain merkitystä saattaa olla myös isäntäväen omalla relaamisella: moni stressi on helpottanut ja epäilemättä sillä on oma vaikutuksensa myös koiran mieleen. Sosiaalisia eläimiähän tässä ollaan molemmat.

keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Kyylä


Uudessa kodissa Fanni on kehittänyt itselleen uuden harrastuksen: siitä on tullut yksi naapuruston moraalinvartijoista, todellinen kyylä. Olohuoneen ikkuna on juuri sopivalla korkeudella pihapiirin tarkkailuun ja mahdollistaa siten tämän ajanvietteen. 

Lasin takana ilkkuen loikkivat harakat eivät Fannia paljoa hetkauta, mutta hangella hiljaa hiiviskelevä kissa kiinnostaa ihan erilailla. Parasta on silti lapset: lumivuorella kiipeilevät, kiikuissa vauhtia ottavat ja edestakaisin juoksentelevat lapset. Niitä jaksaa häntää heilutellen katsella vaikka kuinka pitkään.

perjantai 13. maaliskuuta 2015

Tutkimusmatkailua


Ollaan viime päivinä tutkiskeltu uusia lenkkimaastoja uuden kodin lähistöllä. Seurailtu vuoroin kutakin kelkkauraa ja polkua - muutamana päivänä uskallettu kantavan hangen turvin tiettömillekin taipaleille.


Ja mitä on löytynyt? 
Joki ja sen koski ainakin, suopursua ja jäniksen papanoita, metsää ja linnunlaulua. Ja tilaa. Niin paljon tilaa, että Fanni on saanut juoksennella vapaana joka ainoa päivä.


Moottorikelkkaurat on muuten hieno juttu. Kovaa uraa pitkin käveleminen on mukavaa eikä tarvitse huolehtia koiran pinkovan pitkin kenenkään pihoja. Näkyvyyskin on vastaantulijoiden varalta yleensä aika hyvä. Ja vaihtelua riittää: muutama metri meidän talon nurkalta lähtee ura, joka haarautuu eri suuntiin niin, että reittiä riittää satoja kilometrejä. Aika pieni osa ollaan toistaiseksi ehditty kartoittaa.

torstai 19. helmikuuta 2015

Ette ikinä arvaa


Arvatkaa mitä tyypit! Luvassa olis jälleen muka-dramaattinen vihjailupostaus tulevista muutoksista. 
Eikös olekin kiva?


Jaa että mitä tällä kertaa? No ehkä sen voi rykäistä ihan suoraankin:
me muutetaan taas. Taas toiselle puolelle Suomea.


Että sama vanha virsi. Olipa yllätys. 

Vähän kyllä kutkuttelee jo. Fannin luulisi nauttivan uudesta kortteerista ja sen kulmista - luvassa on nimittäin muovimattolattiat ja metsää melkein niin kauas kuin kulkea jaksaa. Palaillaan!

sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Kieriskellen kinoksissa


Onnistuttiin eilen löytämään täältä meidänkin kulmalta Suomenmaata oikeasti luminen metsä! Se ei tänä talvena ole ollut mikään itsestäänselvyys, vaikka jossakin tuota valkoista taika-ainetta on kuulema viime päivinä ollut haitaksi asti. Niin se metsään meneminen vaan palkitsee joka kerta: kaupungissa ei olisi mitenkään voinut uskoa, että ihan parinkymmenen kilsan päässä voisi näyttää tältä.


Metsässä Fanni pääsi toteuttamaan uutta mielipuuhaansa: lumessa kieriskelyä. Jotkut koirathan kieriskelevät mielellään, mutta Fannille se on aina ollut hieman hankalaa. Jostain syystä pentuaikojen jälkeen Fanni ei ole oikein viihtynyt selällään ja sen kieriskely-yritykset ovat jääneet pään hieromiseen maata vasten, jota seuraa paniikinomainen kiepsahdus toisen kyljen kautta jaloilleen - ei kovin miellyttävän oloinen prosessi. Niinpä tätä ei ole tapahtunut usein ja harvoilla kerroilla tarpeen on aiheuttanut lähinnä jokin täysin vastustamaton raato tai ulosteläjä.


Tänä talvena koko pyöriskelyhomma on lumen vähyydestä huolimatta kehittynyt aivan uudelle tasolle. Viime viikkoina Fane on laittanut hyörinäksi lähes joka päivä, pitkään ja nautiskellen, hihnasta välittämättä. Alkuun syynäsin kieriskelypaikkoja lähes vainoharhaisesti, aiempien ikävien kokemusten opettamana. Mutta pakko se on myöntää: mitään silmin nähtävää syytä riehakkaaseen käytökseen ei ole löytynyt. Jokin niissä paikoissa silti tuoksuu, pyöriskelyä nimittäin edeltää aina huolellinen tuhnuttelu ja toisinaan maata täytyy kesken hurvittelun pysähtyä kaaviskelemaankin. Olen silti kehitykseen enemmän kuin tyytyväinen. On aina hienoa todistaa, kun joku oppii uusia tapoja nauttia elämästään.

lauantai 10. tammikuuta 2015

Mitä kuuluu?


Long time, no see. Onpa mukava pitkästä aikaa, mitä teille kuuluu?

Meillä menee hyvin ja koko ajan vaan paranee.Viime kesä painettiin töitä ja syksyn mittaan emäntä kääri loputkin opinnot kasaan ja valmistui maisteriksi. Puristus oli kuitenkin melkoinen ja aika moni harrastus sai siinä menossa jäädä, myös blogi.


Nyt meno on kuitenkin toinen. Pitkästä aikaa tuntuu hyvältä avata tekstieditori ja tutkailla kuvakansioita.
Tiedä vaikka homma tästä taas vähän aktivoituisi - minusta se olisi mukavaa.