sunnuntai 24. kesäkuuta 2012

Kotikoiran mietteitä


Kyllä elämä on joskus niin raskasta. Ei aina auta edes, että saa isännän vieressä lattialla kölliä, joskus vaan on vetämätön olo ja masentaa. Mitään ei tapahdu, on ihan hiljaista ja ajatus ei kulje. Meinaa suorastaan vaipua koomaan.


Sillon sitä yrittää skarpata. Yrittää ravistaa sen uupumuksen päältään ja hieroa pöhnän silmistä. Ihan tosissaa yrittää ajatella positiivisesti ja keksiä jotain mielenkiintoista tekemistä.


Voihan sitä syödä vaikka luuta tai kaivaa esiin sen sohvan alle pyörineen pallon. Mikäköhän siinäkin on, että aina se pallo on johonkin piiloon menossa? Siellä sohvan alla on varmaan joku magneetti, joka sitä niin pirskuleesti vetää puoleensa...


Se on varmaan joku salaliitto, täytyy olla! Katkeroituneiden pallonvalmistajien ja sohvatehtailijoiden juoni kaikkien maailman kotikoirien pään menoksi. "Tämä on kosto kaikista niistä reikaleiksi revityistä jalkapalloista ja jyrsityistä sohvankulmista", niin ne varmasti ajattelee. Mutta eikö ne ymmärrä, että mehän ollaan kumppaneita - yhteistyökumppaneita! Kuka niitä palloja muuten ostais.

lauantai 23. kesäkuuta 2012

Koiran omistamisen ihanuus


Tässä taannoin meillä vietettiin siivouspäivää. Ensin täytyi imuroida lattiat, jotka olivat mustan karvan peitossa. Imurointi kuitenkin paljasti, että karvamaton alla piilotteli tasainen hiekkapeite. Lattiat täytyi siis myös luututa. Keittiöstä löytyi hiekan lisäksi valtava määrä kuolaroiskeita. Eteisen mattokin oli pestävä, koska siinä komeili vaalealla pohjalla tummia tassunjälkiä. No, tämä kaikki on vielä täysin normaalia, mutta siinä huhkiessani tulin vilkaisseeksi seinää.

Tapetin hinkkaamisen lomassa pohdiskelin koiran omistamisen ihanuutta ja mietin, kuinka tyhjää elämä olisikaan ilman karvakaveria.


Ps. Kyllä, koira on syyllinen myös seinän likaantumiseen. Sen aiheuttaa ainakin berninpaimenkoirilla melko yleisesti tavattu "jalat seinälle"-geeni.


torstai 14. kesäkuuta 2012

Varusteurheilua



Kuluneella viikolla postiin oli saapunut paketti, jota meillä oli odotettu into piukassa. Se oli lähetetty Nallen Polku nimisestä yrityksestä ja se sisälsi monenlaista jännittävää liittyen vielä uudenkarheaan vaellusharrastukseemme.




Pakettiin sisältyi mittatilaustyönä tehty Jeri-koiranrinkka, makuualusta sekä jousto-osa taluttimeen. Ja kylläpä ne olikin kaikki niin hienoja! Tätä pätevämmäksi eräkoiraksi Fanni ei enää millään voi tulla! Näin ainakin ajattelin, kunnes näin makuualustan avattuna. Hyvä jos meidän koiran takapuoli mahtuu tuolle lepareelle, se kun ei osaa istuakaan muuten kuin rönöttämällä... Sen siitä saa kun laittaa miehen asialle. (Selvennyksen vuoksi todettakoon, että Nallen Polun toiminnassa ei ollut mitään ongelmaa, Supermies ei vaan tullut katsoneeksi alustan mittoja sitä tilatessaan. Joko mä sanoin? Miehet.)


Rinkkaan totuttelu aloitettiin välittömästi ja se onkin sujunut hienosti. Pääosin. Ensimmäisellä kerralla neiti vähän peruutteli, kun puin reppua päälle, mutta sittemmin ei ole ollut milläänsäkään. Harjoitukset aloitettiin tietty tyhjällä repulla ja hiljalleen on lisätty painoa. Naapurit on seuranneet paitsi kiinnostuneina myös ehkä vähän huvittuneina meidän retkeilykoiraa, joka kulkee reppu selässä keskellä kaupunkia. Rinkan ongelma kaupungissa kuitenkin on, että hihna kiinnitetään sen takaosaan. Tästä seuraa, että hihnalla ei pysty ohjaamaan koiraa ollenkaan. Meillä tämä taas johtaa siihen, että kun Fanni päättää pysähtyä, se pitää mennä erikseen tökkimään uudelleen liikkeelle, koska hihnalla ei voi oikeastaan vetää ollenkaan koiraa eteenpäin. Meillä nimittäin isäntäväki on yleensä se, joka siinä hihnassa vetää.

tiistai 12. kesäkuuta 2012

Vaelluskauden avaus, osa 2


Tässä retkiporukassa kohteet valitaan sen mukaan, että vieressä menee aina joku kokeilemisen arvoinen joki. Niin myös tällä Auttikönkäälle suuntautuneella reissulla. Teltan pystyttämisen ja ruokailun jälkeen jätettiinkin rinkat leiripaikalle ja lähdettiin kulkemaan joen vartta hyviä kalapaikkoja etsien.


Tällä kertaa niitä nyt ei hirveästi ollut. Perhokalastajan mielestä olimme väärällä rannalla. Minulla on ikävä ennakkoaavistus, että tämä saattaa olla jonkinlainen toistuvaluonteinen ongelma... Vesi oli joka tapauksessa ollut vielä pari viikkoa sitten todella korkealla, minkä näki hyvin rantakasvillisuudesta. Puiden oksat olivat metrin maanpinnan yläpuolella aivan tulvaveden kuljettamien roskien peitossa.




Kalastelun jälkeen olikin jo iltapala-aika. Pistettiin laavulle notskit ja kuivateltiin vähän kamppeita, jotka olivat jo aika kosteita koko päivän jatkuneesta tihkusateesta. Fannikin otti alkuun lunkisti, koko päivän kohelluksen aiheuttama väsymys alkoi jo selvästi näkyä. Kellon hiipiessä pidemmälle kesäiltaan tyttö kuitenkin terästäytyi uudelleen ja alkoi vahtimaan. Se istua nakotti tosi skarppina laavun edustalla eikä millään malttanut käydä maate, vaikka selvästi olisi tehnyt mieli. Pää kääntyili ja kallisteli ja sieraimet väpätti, kun koira tarkkaili ympäristöä ja siellä mahdollisesti liikkuvia epäilyttäviä kulkijoita. Minua jaksaa edelleenkin huvittaa nämä Fannista löytyvät vahtikoiran ominaisuudet, jotka ihan erityisesti pukkaa esiin luonnossa - koira kun on normaalisti niin erilainen.



Lopulta annettiin väsymykselle periksi ja kömmittiin teltalle. Siinä edustalla suoritettiin koirankuivausoperaatio, johon ei yksi pyyhe meinannut riittää, vaikka sadetakki oli todella hyvin suojannut selän ja takapuolen paksun karvapeitteen. Ihan vapaaehtoisesti Fanni ei telttaan ensimmäisellä kerralla astunut - jatkojen alla rapiseva pressupohja taisi olla se pahin este. Vähän kun työnnettiin takapuolesta vauhtia niin kyllä se sisälle tuli. Eikä aikaakaan kun tyttö jo köllötti omalla alustallaan rauhallisessa unessa. Fanni tuntui ymmärtävän heti, mitä varten telttaan mentiin eikä koheltanut ollenkaan. Se myös todella nukkui syvästi, sillä yön aikana heräsin muutamaan tukahdutettuun pöhäykseen ja makuupussiani vasten vipattaviin tassuihin.



Seuraavana aamuna pistettiin heti teltta kasaan ja lähdettiin aamupalan jälkeen paluumatkalle, sillä allekirjoittaneella oli työvuoro alkamassa iltapäivästä. Reitti johti ylös-alas-ylös vaaranrinteitä kohti näköalatornia. Matkalla oli erilaisia infotauluja, joista opittiin muunmuassa erottamaan naava ja luppo. Nyt voin pätevänä sanoa, että metsän puut olivat aivan naavan peitossa, sillä tiedän, mikä tekee luposta erilaisen. Aika kova hitti oli myös taulu, joka opetti erottamaan tikan, oravan ja peltomyyrän syömät kävynraadot toisistaan. Hifistelyä, sanoisin.




Torniin oli tietysti kiivettävä, vaikka sumu peitti maiseman miltei kokonaan ja jalkojen lihakset kiljuivat kauhusta koko aamun kestäneen kiipeämisen ja laskeutumisen vuorottelun jälkeen. Mikä lie tuo alkukantainen vietti, joka kehittää korkeille paikoille kiipeämisestä lähes pakonomaisen tarpeen ihmismielessä... Nyppylät on tehty valloitettaviksi ja portaat kiivettäviksi.


Kaikkiaan reissu oli onnistunut ja tarpeellinen. Nyt pidempiäkin retkiä on helpompi suunnitella, kun tiedetään mikä toimii ja mikä ei ja miten koira suhtautuu eri asioihin. Ilma ei tällä kertaa ollut loistavin, mutta luulenpa, että asenne ratkaisee aika paljon. Tosin kotiin päästyämme heitin kyllä onnellisena märät vaatteet pois ja otin pitkän, kuuman suihkun.

sunnuntai 10. kesäkuuta 2012

Vaelluskauden avaus


Tässä on Auttiköngäs. Sen lähimaastossa kulkeva luontopolku oli kohteemme, kun kuluneella viikolla lähdimme ensimmäisen kerran kokeilemaan uutta yhteistä harrastustamme - vaeltamista. Ja kauanhan tästä on haaveiltu! Koiran omistamisen ehdottomasti parhaita puolia on yhdessä luonnossa liikkuminen ja se saa jopa tällaisen kaupungin mukavuuksiin mieltyneen hienohelman koettelemaan käsityksiään retkeilystä.


Tosiasiassahan kyse ei ollut ihan neitsytmatkasta. Meillä kun ei tunneta kevyitä aloituksia, niin ihka ensimmäisellä vaelluksella käytiin jo viime talvena. Silloin tosin yövyttiin autiotuvassa - siis talossa. (Thänk god...) Rehellisyyden nimissä on kai myös kerrottava, että ensimmäisiä nämä ovat ainoastaan minulle ja koiralle, Supermiehelle kun on kertynyt kokemusta monenlaisesta luonnossaliikkumisesta harrastusten, armeijan sekä sittemmin opiskelujen myötä. Niin että me ollaan Fannin kanssa kyllä hyvissä käsissä - melkein ammattilaisen opissa.


Tälläkin kertaa kyse oli yhden yön retkestä. Suunnitteilla on lähiaikoina pidempiäkin reissuja, mutta nähtiin hyväksi käydä ensin jossain lähellä kokeilemassa esimerkiksi, suostuuko meidän koira tulemaan telttaan tai miten liikkuminen upouuden sadetakin kanssa sujuu. Olisi varsin ikävää huomata kaatosateessa keskellä tietöntä erämaata, että läpimärkä koira saa paniikkikohtauksen joka kerta kun se työnnetään ahdistavan pienen ja rapisevan muovihässäkän sisään, mutta se ei suostu myöskään jäämään yksin ulkopuolelle.



Kaikki sujui kuitenkin esimerkillisesti. Fanni pysyi täydellisesti matkassa, parinkymmenen metrin etäisyydellä koko ajan. Se ei kadonnut liian kauas eikä jäänyt perään haahuilemaan ja totteli jokaista käskyä erinomaisesti. Neiti oli niin pätevä retkikoira, että puhkuin pelkästä ylpeydestä koko matkan!



Tuo matka ei kyllä ollut erityisen pitkä. Koko luontopolku oli yhteensä noin neljän kilometrin mittainen ja ensimmäisenä päivänä me 'vaellettiin' sen puoleenväliin. Matkalle sattui kaksi siltaa, josta toinen oli riippuva. Jälleen sai puhkua, kun Fanni hetkeäkään epäröimättä marssi riippusillalle isännän perässä. Lauman koossa pitämisen vietti on tytölläkin sen verran kova, että perään on mentävä, vaikka se ensimmäisellä kerralla silminnähden epämiellyttävää olikin. Sittemmin hökötys ei enää aiheuttanut minkäänlaisia väristyksiä, sillä leiripaikka pistettiin pystyyn sillan toiseen päähän ja vastarannan laavulla kuljettiin yhtenään muunmuassa ruuanlaitossa.



Myöskään sadetakki ei menoa hidastanut. Meillä ei aiemmin ole ollut minkäänlaisia pukimia koiralle, mutta ajatus nahkaa myöten märästä elukasta samassa teltassa oli sen verran karmiva, että ostoksille oli lähdettävä. Hyvä takki löytyikin paikallisesta Mustista ja Mirristä vieläpä hyvin edukkaaseen tarjoushintaan. Kolmenkympin panostus ei tuntunut suurelta varsinkaan, kun kyseessä on Hurtan takki. Takille olikin tarvetta, sillä koko vuorokauden mittaisen reissumme ajan satoi enemmän tai vähemmän. Onneksi pahimmat ropinat kuunneltiin yöllä teltan suojista.


Teltan pystytyksen jälkeen ruoka maittoi niin koiralle kuin isäntäväellekin. Retkievääksi Fannille hankittiin normiruuan kanssa saman merkkistä, mutta enemmän energiaa sisältävää aktiiviruokaa, jotta annoskokoa (ja siten kantamuksia) ei tarvitsisi kasvattaa kohtuuttoman paljon. Retkeily on rankkaa puuhaa ja vaatii asianmukaiset eväät myös koirakaverille.

To be continued...

maanantai 4. kesäkuuta 2012

Pirskeet

Se on sitten numero kaksi, niinku 2-vuotias. Ei mikään Zorron merkki...

Fanni sai tänäkin vuonna juhlat syntymäpäivänsä (jota vietettiin siis kuukausi sitten...) kunniaksi. Kakussa oli muistaakseni ainakin maksaa ja vasikkaa. Caesarit ja muut pikkukoirien purnukat on meillä niin harvinaista herkkua, ettei maistuvuutta tarvinnut epäillä. Ketsupin kanssa sen sijaan saa lapselle tai koiralle syötettyä mitä tahansa ja sitä käytetään meillä aina tarpeen vaatiessa. Toimii Supermiehelle myös.






Eipä paljon jäänyt vieraille maisteltavaa... Ahmatti.



Lahjaksi Fanni sai uuden pallon. Entinen, rakastettu ja runsaassa käytössä ollut yksilö meni epäkuntoon - tällä kertaa isäntäväen toimesta. Ihan neuvona, vaikka pehmeä kumipallo houkuttelee polkemaan itseään lattiaa vasten, ei kannata. Sisällä olevat lepareet lähtevät irti ja tukkivat reiän, jolloin mukavasta nappulankeräyspelistä saattaa tulla vähän liiankin haastava, jopa turhauttava... Uusi yksilö valittiin sopivan tyttömäisessä värissä!

perjantai 1. kesäkuuta 2012

Täällä taas


Tulin vain ilmoittamaan, että reissut on tehty, lomat lusittu ja arki on taas alkanut - ja vauhdilla. Paitsi Fannin osalta. Kesän työt on alkaneet ja viimeiset opiskeluhommat puristetaan nukkumisen, syömisen ja lenkkeilyn väliin. Millekään ylimääräiselle ei ole aikaa. Kotikoiran elämässä isäntäväen kiire tietää yleensä koiran pitkästymistä, niin se vain on. Yksi elämän suurista totuuksista.
Mutta parempien aikojen pitäisi taas olla edessä, tulossa on jälleen jännittävä kesä. Kauan odotettu uusi yhteinen harrastus on pääsemässä alkuun. Siitä toivottavasti lisää seuraavien viikkojen sisällä...