Meri

Meri on meille sisämaan asujille aika vieras elementti. Kaksijalkaisille se on tuttu lähinnä etelänlomilta, nelivedolle puolestaan täysin vieras. Tai oli, sillä ensimmäinen kosketus suolaveteen otettiin syyskuun puolenvälin tienoilla, kun eräänä päivänä suuntasimme vähän spesiaalimmalle iltalenkille Ruissaloon.

Fanni villiintyi veden ja rantahiekan yhdistelmästä niin, että irtihän se oli päästettävä, vaikka emme aivan yksin saaressa olleetkaan. Onneksi tyttö riehansa keskelläkin totteli hienosti aina muiden kulkijoiden ilmaantuessa. Neiti veti laskevan auringon pehmeässä valossa rantaviivaa edestakaisin niin että hiekka pöllysi ja vesi roiskui - siitä oli romantiikka kaukana, mutta olipahan sitäkin hauskempaa.

Välillä täytyi kiivetä kalliolle vetämään henkeä ja sitten taas mentiin. Energiaa oli ilmeisesti jälleen päässyt kasaantumaan... Jo mennessä Fanni tuntui aavistavan tulevan riemun ja kiirehtivän sitä kohti, sillä se ei normaalista poiketen olisi millään malttanut kävellä sievästi. Ehkä se oli havupuiden tuoksu, joka nosti hyviä muistoja mieleen ja sai tytön innostumaan. Tänne muutossa on se koiran kannalta ikävä puoli, että vapaana lenkkeilyn eteen joutuu näkemään paljon enemmän vaivaa kuin aiemmin. Sopivia maastoja joutuu tiuhaan rakennetussa kaupungissa etsimään huomattavasti kauempaa.

Kaikki me pidimme Ruissalosta. Veneet, kauniit rakennukset, puut, rantakalliot, kaislikot ja meri tekivät vaikutuksen ja suuntasimme kotiin jokainen rauhallisemmassa mielentilassa kuin tullessa. Seuraavan kerran haluaisin mennä katsomaan, miltä paikka näyttää ensimmäisten pakkasten tultua.