Linnavuori

Sitä ollaan vihdoin päästy kesältä kertyneen kuvasuman purkamisessa siihen vaiheeseen, että juttujen painopiste on siirtynyt porukan perässä tänne Varsinais-Suomeen. (Ootteko muuten koskaan ajatelleet, miten loukkaava nimitys? Ihan kuin muu Suomi ei oikeastaan olisi osa varsinaista Suomea...) Elokuun loppupuolella mittailtuamme noin kaksi viikkoa uusien kulmiemme asvalttiteitä, oli pakko päästä taas metsään. Ja mielellään mäen päälle. Mikähän taika siinäkin on? Pikaisen googletuksen jälkeen kohteeksi valikoitui Piikkiön Linnavuori.

Piikkiön Huttalan Linnavuori on kalliolakinen mäki, jolla on sijainnut Piikkiön ainoa varma muinaislinna, kertoo tämä opastaulu tässä. Alueelta löytyy rautakautisia kalmistoja ja asuinpaikkoja, pronssikautisia hautaröykkiöitä, kuppikiviä sekä enemmän tai vähemmän merkittyjä ulkoilureittejä. Suorastaan jännittävää. Itse vuori kohoaa hulppeaan 74 metrin korkeuteen ja tarjoaakin siten täkäläisestä näkökulmasta varsin hyvät maisemat. Loppujen lopuksi maisemat olivatkin ainoa, mitä reissulta löydettiin, sillä tämä historianopiskelija ei tunnistanut ainoatakaan röykkiötä tai kuppia ja polultakin me lopulta eksyttiin.

Kiipeämisosuus oli äkkiä ohi ja uskallettiin päästää koirakin irti, kun muita kulkijoita ei muutamaa marjastajaa tai sienestäjää lukuunottamatta näkynyt. Fanni oli tietysti mielissään, kun melko pitkän hihnassa kulkemisen jälkeen pääsi rauhassa kirmailemaan. Kyllä taas välillä kauhistutti katsoa sitä menoa, kun tuommoinen jytky leikkii vuoriantilooppia ja loikkii kalliolta toiselle. Mutta kaipa se koira kuitenkin omat rajansa tietää, kun niitä harha-askeleita niin harvoin tulee.

Ylhäältä sen hyvin näki; kovin pieni on tämäkin metsä. Ei sitä täällä kaupungissa tule ajatelleeksi, tai lähiössä jos ihan tarkkoja ollaan, mutta ensimmäistä kertaa Turkuun tullessa metsän ja pellon suhteelliset osuudet pistivät kyllä Lapin kautta kiertäneen kainuulaisen silmään. Ihan oikea metsä se silti oli ja tuntui hyvälle himmailla kostean raikkaassa ilmassa vihreyden keskellä.

Emäntää vähän kauhistutti katsella heinikossa nuohoamista, sillä punkithan tuosta ensimmäisenä tulee mieleen. Tässä maailmankolkassa kun täytyy ihan tosissaan moisista kauhistuksistakin huolehtia... Elokuussa laitettiin kesän toinen satsi punkkimyrkkyä Fannin turkkiin ja eipä meillä kutsumattomia vieraita ole näkynytkään. Saattaa olla, että pelkään punkkeja vähän turhankin kanssa, mutta ajatuskin pikkuruisesta verta imevästä mönkijästä, joka saattaa tartuttaa kammottavia tauteja, ällöttää ihan tosissaan. Luonnossa kulkemista ei kuitenkaan tahtoisi rajoittaa. Se on tämä vaarallinen Etelä: monsuunisateet, tulvat ja myrkylliset ötökät...