Viikko sitten sunnuntaina oli mahtavan kirkas päivä, joten raahasin Supermiehen kanssani kävelylle valohoitoa saamaan. Päädyimme kulkemaan kelkkauraa joen jäälle, jotta auringosta voisi nauttia mahdollisimman esteettömästi. Täällä keskustassa arska tuntuu aina jäävän jonkun talon taakse, vaikka kuinka yrittäisi kiertää... Tämä tuskin johtuu siitä, että talot olisivat Lapin pääkaupungissa niin korkeita, vaan ennemminkin siitä, ettei valopallo jaksa kiivetä talviaikaan kovinkaan korkealle.
Maiseman avaruus on jotenkin hyvin rauhoittavaa. Tulee mieleen se riemun tunne, kun lapsena nousi isän moottorikelkan kyydistä keskellä järveä ja näki kaiken sen loputtoman tasaisen lumipinnan, joka vain odotti möyhijäänsä. Sen sijaan tällä kertaa tuntui käsittämättömän typerältä lähteä itse ulkoilemaan ja jättää koira kotiin. Täysin järjen vastaista toimintaa, mutta minkäs teet, kun toinen alkaa ontua jo ennen kuin päästään alaovesta ulos.
Usein jäällä liikkuessamme kuljemme suuren sillan ali ja sen massiiviset muodot hämmästyttävät minua kerta toisensa jälkeen. Sillan päällä kulkiessa tai edes sitä kauempaa katsoessa rakennelman kokoa ei jotenkin hahmota ollenkaan samalla tavalla kuin alapuolelta - mikä tietysti onnistuu ainoastaan näin talviaikaan.
Sinne se taas katoaa... Onneksi päivät ovat jo paljon pidempiä. Nyt vain odotellaan sopivaa hetkeä ja inspiraatiota,että saisi kaivettua sukset esiin, edes kertaalleen tällekin talvelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti