keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Kohti huippua


Melko pian muuton jälkeen iski ulkoilumieliteko, joka toteuttaa yhtä ihmisen perustarvetta, nimittäin halua nähdä ympäristö korkealta paikalta käsin. Olen tullut siihen tulokseen, että vuorelle, mäelle tai kukkulalle kiipeämisen - torneista ja muista rakennetuista näköalapaikoista puhumattakaan - täytyy kuulua aivan ihmiskunnan perustarpeisiin, koska mitään muutakaan riittävän järjellistä selitystä tälle käytökselle ei oikein löydy.


Monet suosituimmat matkailunähtävyydet tyydyttävät samaa viettiä. Miettikääpä aurinkomatkalle osallistuvaa turistilaumaa, joka hikisessä bussissa istumisen jälkeen hilaa itsensä tuhat porrasta jonkin linnoituksen huipulle paahtavassa auringonpaisteessa ja sitten tyytyväisenä katselee eteensä avautuvaa maisemaa kamerat räpsyen. Aivan omaa luokkaansa ovat tietysti vuorikiipeilijät ja muut hurjapäät, joiden korkeanpaikanhimo ajaa heidät maallikon silmin suorastaan  järjettömiin suorituksiin.


Ei auta kieltää, jotakin syvästi tyydyttävää siinä on. Ponnistelu, jonka palkintona  odottavat ympärillä leviävät avarat näköalat. Mikä meidät tähän ajaa? Kauneuden tavoittelulla on epäilemättä osansa, mutta kyseessä voi olla myös jokin alkukantaisempi haltuunottamiseen ja turvallisuuteen liittyvä tarve. Korkealta paikalta ympäristöä voi tarkkailla ja hallita helpommin, kun katse yltää kauemmas.


Itse tarpeen tyydytyksen kannalta ei liene suurta merkitystä sillä, avautuuko silmien eteen kaupungin kattojen meri vai veden halkoma metsämaisema. Meidän tapauksessa jälkimmäinen vaaranrinteeseen rakennetulta näköalapaikalta katseltuna herätti ajatuksia kotiseuduista, omaksi koetuista maisemista ja luonnonympäristöjen arvostamisesta.

Välillä taas istuttiin ihan hiljaa, syötiin kettukarkkeja ja kuunneltiin linnunlaulua.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti