Vaelluskauden avaus, osa 2

Tässä retkiporukassa kohteet valitaan sen mukaan, että vieressä menee aina joku kokeilemisen arvoinen joki. Niin myös tällä Auttikönkäälle suuntautuneella reissulla. Teltan pystyttämisen ja ruokailun jälkeen jätettiinkin rinkat leiripaikalle ja lähdettiin kulkemaan joen vartta hyviä kalapaikkoja etsien.

Tällä kertaa niitä nyt ei hirveästi ollut. Perhokalastajan mielestä olimme väärällä rannalla. Minulla on ikävä ennakkoaavistus, että tämä saattaa olla jonkinlainen toistuvaluonteinen ongelma... Vesi oli joka tapauksessa ollut vielä pari viikkoa sitten todella korkealla, minkä näki hyvin rantakasvillisuudesta. Puiden oksat olivat metrin maanpinnan yläpuolella aivan tulvaveden kuljettamien roskien peitossa.

Kalastelun jälkeen olikin jo iltapala-aika. Pistettiin laavulle notskit ja kuivateltiin vähän kamppeita, jotka olivat jo aika kosteita koko päivän jatkuneesta tihkusateesta. Fannikin otti alkuun lunkisti, koko päivän kohelluksen aiheuttama väsymys alkoi jo selvästi näkyä. Kellon hiipiessä pidemmälle kesäiltaan tyttö kuitenkin terästäytyi uudelleen ja alkoi vahtimaan. Se istua nakotti tosi skarppina laavun edustalla eikä millään malttanut käydä maate, vaikka selvästi olisi tehnyt mieli. Pää kääntyili ja kallisteli ja sieraimet väpätti, kun koira tarkkaili ympäristöä ja siellä mahdollisesti liikkuvia epäilyttäviä kulkijoita. Minua jaksaa edelleenkin huvittaa nämä Fannista löytyvät vahtikoiran ominaisuudet, jotka ihan erityisesti pukkaa esiin luonnossa - koira kun on normaalisti niin erilainen.

Lopulta annettiin väsymykselle periksi ja kömmittiin teltalle. Siinä edustalla suoritettiin koirankuivausoperaatio, johon ei yksi pyyhe meinannut riittää, vaikka sadetakki oli todella hyvin suojannut selän ja takapuolen paksun karvapeitteen. Ihan vapaaehtoisesti Fanni ei telttaan ensimmäisellä kerralla astunut - jatkojen alla rapiseva pressupohja taisi olla se pahin este. Vähän kun työnnettiin takapuolesta vauhtia niin kyllä se sisälle tuli. Eikä aikaakaan kun tyttö jo köllötti omalla alustallaan rauhallisessa unessa. Fanni tuntui ymmärtävän heti, mitä varten telttaan mentiin eikä koheltanut ollenkaan. Se myös todella nukkui syvästi, sillä yön aikana heräsin muutamaan tukahdutettuun pöhäykseen ja makuupussiani vasten vipattaviin tassuihin.

Seuraavana aamuna pistettiin heti teltta kasaan ja lähdettiin aamupalan jälkeen paluumatkalle, sillä allekirjoittaneella oli työvuoro alkamassa iltapäivästä. Reitti johti ylös-alas-ylös vaaranrinteitä kohti näköalatornia. Matkalla oli erilaisia infotauluja, joista opittiin muunmuassa erottamaan naava ja luppo. Nyt voin pätevänä sanoa, että metsän puut olivat aivan naavan peitossa, sillä tiedän, mikä tekee luposta erilaisen. Aika kova hitti oli myös taulu, joka opetti erottamaan tikan, oravan ja peltomyyrän syömät kävynraadot toisistaan. Hifistelyä, sanoisin.

Torniin oli tietysti kiivettävä, vaikka sumu peitti maiseman miltei kokonaan ja jalkojen lihakset kiljuivat kauhusta koko aamun kestäneen kiipeämisen ja laskeutumisen vuorottelun jälkeen. Mikä lie tuo alkukantainen vietti, joka kehittää korkeille paikoille kiipeämisestä lähes pakonomaisen tarpeen ihmismielessä... Nyppylät on tehty valloitettaviksi ja portaat kiivettäviksi.

Kaikkiaan reissu oli onnistunut ja tarpeellinen. Nyt pidempiäkin retkiä on helpompi suunnitella, kun tiedetään mikä toimii ja mikä ei ja miten koira suhtautuu eri asioihin. Ilma ei tällä kertaa ollut loistavin, mutta luulenpa, että asenne ratkaisee aika paljon. Tosin kotiin päästyämme heitin kyllä onnellisena märät vaatteet pois ja otin pitkän, kuuman suihkun.