Talvivaellus

Toissa viikonloppuna meillä vietettiin jännityksen aikoja. En edes äitille uskaltanut etukäteen meidän suunnitelmista kertoa siinä pelossa, ettei kaikki ihan mene niin kuin oli tarkoitus... Vähän ex tempore, taattuun Supermiehen tyyliin, me nimittäin päätettiin lähteä talvivaellukselle!

 Asiahan on niin, että minä en ollut ikinä ollut yli yön kestävällä vaelluksella. Vähän vajaa kymmenen vuotta sitten nukuin kaverin kesämökin pihalla teltassa, mutta luulen, ettei sitä lasketa. Supermies päätti, että kevyet aloitukset on nössöille ja minä menin jonkin kummallisen päähänpiston vallassa myöntymään. Niinpä me lauantaiaamuna heitettiin lumikengät, rinkat ja koira autoon ja hurautettiin metsään.

Siinäpä toinen aika hurja veto, lumikengät nimittäin. Kumpikaan meistä ei ollut koskaan edes kokeillut moisia. Eikai ne nyt kovin kummoiset voi olla, jalkaan vaan ja menoksi! Voin sanoa, että kuuden kilometrin tarpomisen jälkeen olin jälleen kerran tullut tietoiseksi ihan uusista lihaksista kehossani, muunmuassa takaliston alueella...

Hämärän laskeutuessa tultiin perille, missä meitä odotti pikkuruinen autiotupa, jossa oli sisällä vähintään yhtä kylmä kuin ulkona. Oikeaoppisesti me vaihdettiin kulkemisvaatteet paksumpiin hengailuvaatteisiin, laitettiin takkaan tuli ja syötiin vähän nuudelia. Seuraakin jopa saatiin kahdesta hiihtäjäpojasta. Aika pian oli kuitenkin aika levittää retkipatjat ja makuupussit laverille ja käydä nukkumaan.

Yö meni hienosti eikä palellut yhtään. Itseasiassa mulla oli jopa kuuma... Ehkä yksi makuupussi olisi kaikesta huolimatta riittänyt! Vähän pussissa nukkuminen vaati totuttelua, aina välillä meinasi iskeä ahdistuspaniikki, kun ei mahtunut liikkumaan ja huppu peitti naaman. Kauhean lämmin tuvassa ei takkatulesta ja allekirjoittaneen hikoilusta huolimatta ollut, sillä koiran vesikuppi oli yön aikana lattialla jäätynyt umpeen.

Fanni käyttäytyi autiotuvalla kuin kokenutkin erämaiden kulkija. Tyttö nukkui rauhallisesti minun ja Supermiehen välissä laverilla, eikä hötkyillyt sisällä missään vaiheessa. Muita retkeilijöitäkin kohtaan osoitettiin vain kohteliasta mielenkiintoa. Se on tosin sanottava, että kun koira oli loppumatkasta jo niin väsynyt, että sitä piti kannustaa liikkeelle, niin ei liene ihmekään jos uni maittaa.

Koiran kanssa nukkuminen oli ehdottomasti (ja samalla vähän yllättäen) koko reissun kohokohta! Meillähän Fanni ei saa tulla sänkyyn, lähinnä karvaongelman vuoksi. Kyllähän me kotona tietysti köllitään yhdessä lattialla, mutta oli ihan erityisen mukavaa alkaa oikeasti nukkumaan, kun karvaturri painautui kylkeä vasten. Ihania olivat myös ne hetket, kun neiti muutaman kerran yön aikana työnsi jääkylmän kirsunsa makuupussin aukosta sisään ja painoi sen hellästi poskea vasten.

Aamu koitti niin kirkkaana, kuin se moisessa mökissä vain on mahdollista. Todettiin, että aamupala on päivän tärkein ateria ja että sillä mennään kotiin asti. Retkikeitin tulille siis ja tankkaus käyntiin. Eräillessä kaikki maistuu hyvältä ja toinen arjesta poikkeava retkeilyn ihanuus on, kun saa kerrankin jakaa aterian koiran kanssa. Omien nappuloidensa lisäksi Fanni sai siis hieman extraenergiaa lihapiirakan jämistä.

Päivänvalossa saattoi tutkia majoitusvalintaamme ja sen ympäristöäkin jo hiukan tarkemmin. Itsellänihän ei autiotuvista ole juuri aiempaa kokemusta, mutta oma fiilis on, että mökki oli kiva, siisti ja ihan hyvin varusteltu. Pihan perältä löytyi nuotiopaikan lisäksi jopa ulkohuussi, joka epäilemättä oli positiivisen retkeilykokemukseni muodostumisen kannalta varsin ratkaiseva tekijä.

Reittimme kulki ainakin suoniityllä, umpimetsässä ja lammenjäällä. Hiljaisuus oli täydellinen ja eläinten jälkiä näkyi lumella todella paljon. Mennessä Fanni kouhotti edeltä ja juoksenteli onnessaan hajujen perässä. Loppumatkasta, kun ei enää ollut polkua ja ylimääräiset energiat oli kulutettu, tyttö pitäytyi tarkasti lumikenkien tallaamalla jäljellä. Takaisin tullessa neiti oli selvästi ottanut opikseen ja pysyi tallatulla uralla, vaikka virtaa olisi riittänytkin. Kun päästiin taas polulle, pisti Fannikin menoksi.

Keäsaikaan reittiä kuljetaan pääosin pitkospuita pitkin, mutta lumikengille moiset aiheuttavat vain turhia vaikeuksia. Matkan varrella ylitettiin muutama puro ja joku jokikin siltoja pitkin. Ensimmäiset rakennelmat epäilyttivät Fannia hiukan, mutta paluumatkalla nekin ohitettiin jo rutiinilla.

Kaikenkaikkiaan reissu oli onnistunut ja hieno kokemus. Sekä koira että emäntä todettiin säänkestäviksi ja eräkelpoisiksi. En kuitenkaan väitä, etteikö lämmin suihku heti kotiin saapumisen jälkeen olisi aiheuttanut lähes euforista olotilaa... Ainoaksi ongelmaksi osoittautui Fannin tassukarvoihin muodostuvat lumipaakut. Vaikka noiden kanssa voidaan normiarjessa elää, seuraavaa pidempää talviretkeä varten täytynee sekä omistajan että koiran mukavuuden nimissä hankkia tessulle omat vaellustossut.