Mitä lie harakoita. Ai että mä rakastan puiden tummia siluetteja kirkasta taivasta vasten. Kuvat on otettu jo jonkun aikaa sitten... Ehkä joulukuussa? Tänään oli tosin jotakuinkin samat maisemat, paitsi vähän enemmän lunta. Ulkoiluelämän hyydyttänyt 30 asteen pakkanen nimittäin vaihtui vähän yllättäen nollaan. On se kumma, että viime vuonna, kun oli koko ajan sairaan kylmä, ei tuntunut missään ja nyt ei muka voinut liikkua ollenkaan.
Tosin on meillä ollut vähän muitakin rajoituksia. Fanni sai tässä jostain epäselväksi jääneestä syystä mahansa sekaisin ja joutui vähän paastoamaan. Sitten yhtenä päivänä huomasin, kun lenkin jälkeen kaivoin lumipaakkuja sen varpaiden välistä, että yksi paakku oli verinen. Ei siitä jalasta oikein mitään kunnollista löytynyt, anturassa saattoi olla joku naarmu. Aika karheassa kunnossa ne oli kyllä kaikki. Niinpä sitten rasvailtiin ja vältettiin hetki turhaa rasitusta. Olipahan paremmin aikaa istua nenä kiinni tenttikirjassa.
Tänään löysäilyyn kuitenkin tuli muutos, ihan yhtä yllättäen kuin keleihinkin. Lopulta nimittäin tapahtui se, mitä olen aina äidin helmoista muuttamisesta saakka pelännyt. Tuolloin viitisen vuotta sitten omakotitaloasujasta tuli pitkän tauon jälkeen kerrostaloasuja, eikä vara-avainta enää voinut säilyttää ovimaton alla. Kun päivälenkille lähtiessä kuulin oven sulkeutuvan takanani, kamala aavistus valtasi mieleni välittömästi ja käsi nousi koettelemaan tyhjää taskua. Eipä siinä sitten auttanut kuin lähteä hakemaan avainta kaupungin toiselta puolelta Supermieheltä, joka oli töissä. Tulipahan hankittua hiki pintaan tällekin päivälle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti