Pattipää

Kuun vaihteessa Fannin kuonoon oikean silmän alle kasvoi patti. Patit ovat aina pelottavia, mutta ensidiagnoosina epäiltiin kuitenkin vain allergista reaktiota - edellisenä päivänä kun oli lenkkeiltykin tavallisesta poikkeavassa maastossa. Patti ei kuitenkaan suostunut katoamaan ja lopulta eläinlääkäri totesi, että kyseessä olikin jotain ihan muuta: hammasjuuren tulehdus.

Viikon ajan syötiin antibioottia ja odoteltiin, kunnes koiraparka pääsi leikkaussaliin, jossa yläleuasta poistettiin oikean puolen takahammas. Tulehtunut juuri aiheutti silmän alle nousseen turvotuksen. Hampaan kärki oli ilmeisesti rikkoutunut joskus ja tulehdus päässyt kehittymään muodostuneessa reiässä.

Tokkurainen koira viihdytti isäntää pissimällä pitkin asuntoa, allekirjoittanut kun ei voinut perua iltamenojaan. Kauaa episodi ei Fannia kuitenkaan häirinnyt, niin sinnikkäästi tyttö yritti jo seuraavana päivänä kerjätä yleensä iltaruuan jälkeen jälkkäriksi tulevaa puruluuta. Jotain neidin ruokahalusta kertoo myös se, ettei se missään vaiheessa arkaillut syömistä, vaikka hampaan on täytynyt olla aika kipeä.

Nyt Fanni on jo täysin kunnossa, kipulääkkeiden syöttäminen on lopetettu ja luiden pureskelu maistuu entiseen malliin. Leikkauksen yhteydessä poistettiin myös koiran suuhun kertynyt hammaskivi ja minä olen päättänyt, että nyt me ihan oikeasti kunnostaudutaan hampaiden harjaamisen kanssa! Ehkä tästäkin siis opittiin jotain...

Halikaveri

Joskus vaan tarvii jonkun kainaloon päiväunille.
Vaikka pandakarhun.

Aamulenkillä

Aamulenkillä päätin ottaa mallia Fannista ja laskea nokan maantasalle. Tällaista sieltä löytyi.

Ja kun lopulta oltiin pyllitty tarpeeksi, tulin katsoneeksi ylöskin ja jäin hämmästyneenä seuraamaan kuvassa näkyvän tirpan ja sen lajikumppanien puuhia. Pitivät hassua kurlutusta, suhahtelivat ympäriinsä ja heittelivät oksasilppua tai havunneulasia pitkin poikin. Taisi siivekkäilläkin mennä kevätaurinko päähän?

Perillä? Ainakin hetken.

Fanni täyttää ensi toukokuussa neljä vuotta. Noiden neljän vuoden aikana  Fannilla on ollut viisi kotia: ensimmäinen synnyinkoti kasvattajan hellässä huomassa ja sen jälkeen neljä erilaista kotia meidän porukassa. Monenlaisia seutuja on joukkoon mahtunut.

Fanni saapui maailmaan peltojen ympäröimänä Pohjanmaalla. Sieltä tyttö muutti Lapin pääkaupunkiin, ihan keskustaan, Kemijoen rantaan. Seuraavaksi mentiin toiseen päähän Suomenniemeä, 850 kilometriä Aurajoen varteen. Vuottakaan ei ehditty noita kulmia haistella, kun jälleen pakattiin vinkulelut laatikkoon ja jatkettiin matkaa. Iso kaupunki vaihtui pikkuruiseksi maalaiskyläksi ja asvalttitiet poluttomiin mäntymetsiin.

Sitten tapahtui jotain odottamatonta: meidän pieni vuokrakotimme maaseudulla meni rikki ja uusi täytyi löytää nopeasti. Koska pienten paikkakuntien tarjonta on pientä, tuli meistä jälleen kaupunkilaisia. Ison kaupungin ominaisuuksiin kuitenkin kuuluu, että se on eri puolilta erilainen. Niinpä mekin lopulta löysimme tästä kaupungista sellaisen puolen, joka miellyttää meitä.

Sieltä se pilkottaa.

Elämä siis muuttui jälleen, mutta meille kävi tälläkin kertaa hyvin. Eräs oppi on mielessä kuitenkin entisestään syventynyt: koskaan ei voi tietää, minne elämä kuljettaa ja millä vauhdilla sinne mennään.

Me ihmiset tarvitaan aikaa sopeutumiseen, ajatusten sulatteluun, mutta koiralle kaikki muutokset tulevat yllättäen. Koiralle ei ole merkitystä sillä, puhutaanko kodin vaihtamisesta puoli vuotta etukäteen vai tapahtuuko se parin viikon varoitusajalla - koiralle kaikki tapahtuu hetkessä. Ehkä sen vuoksi koira on niin sopeutuvainen: se ottaa asiat vastaan sellaisena kuin ne tulevat, ei murhedi tai huolehdi vaan viihtyy siellä missä ruokakuppi ja oma porukka on. Fanni voisi opettaa paljon tyytyväisyydestä.

Elämänmuutosta ilmassa

Taas.

Taas mennään. 

Saas nähdä minne tällä kertaa elämä heittää.

Palailen kertomaan, miten kävi.

Satumetsä

Marraskuisella retkellä geopolulle havaitsimme yhtä äkkiä olevamme satumetsässä. Auringosta ja pakkasesta kimaltelevissa männyissä oli jotakin, mikä toi mieleen dinosaurukset ja aikojen alut.

Geopolulla #2

Marraskuussa sain pohjoisesta kylään ystävän, joka aikoinaan tutustutti minut geokätköilyn uljaaseen harrastukseen ja täytyihän hänet viedä lajin paikallista nähtävyyttä katsomaan - geopolulle kulki siis tiemme.

Kohdalle sattui pitkän sateisen jakson keskellä aurinkoinen aamu ja pari astetta pakkasta - harvinaista herkkua tänä talvena. Ilosta otettiinkin sitten kaikki irti ja kaksi emäntää sinkoili puskissa kameroiden ja gps-laitteiden kanssa koira perässään melkein hämärän koittoon saakka.

Onnestamme teki lähes täydellisen se tosiasia, että kyseessä oli arkipäivä, joten saimme upeasta ilmasta huolimatta hilputella menemään lähes kokonaan keskenämme. Parikymmentä purkkia tuli haettua ja kaikki kohteeksi asetetut taisivat tulla löydetyiksi. 

Vielä olisi yksi pätkä polkua jäljellä, saapa nähdä koska sinne joutaa!