Jankutan jankuttamasta päästyäni, että maalle muuttamisen parasta antia ovat rauhalliset ulkoilumaastot, jotka alkavat kivenheiton päässä kotiovelta. Kaikille kysyville kerron, miten kivaa on, kun voi rauhallisin mielin päästää koiran irti ja yhdessä himmailla pusikossa. Mutta on siinä yksi huonokin puoli.
Koko homma on niin rutinoitunutta, että sen erityisyys meinaa arjessa unohtua. Kun metsään meneminen on lähes jokapäiväistä, ei kameraakaan tule otettua mukaan. Siksi ette täällä blogin puolella juurikaan ole päässeet tutustumaan meidän nykyisiin huudeihin. Eilen kuitenkin tein poikkeuksen, pitkällisen harkinnan jälkeen.
Pitkät, hoikat männyt tosin nitisivät Eino-tuulessa siihen malliin, että oli jäädä metsälenkki tekemättä. Onneksi myrksyn keskus ei kuitenkaan kulkenut aivan näiltä nurkilta, vaan meillä nautittiin vain sen lieveilmiöistä. Fanni pääsi rallaamaan ja minä sain kolme ja puolivuotiskuvat otettua - ja molemmat olivat tyytyväisiä.
Ihanan riehakkaita kuvia. En koskaan kyllästy innoissaan kirmaileviin koiriin. <3
VastaaPoistaMeillä jaksetaan vielä aika aktiivisesti fiilistellä muuton myötä kasvanutta "luonnonläheisyysprosenttia", mut jonkinlainen muutoksen kaipuu sieltä väkisin hiipii, nykyään ku tulee tosi usein hypättyä autoon ja ajettua vielä vähän kauemmas taajamasta ettimään "jotain vielä parempaa". Eli kai tää lähitienoo on vähän sitä arvoaan korvien välissä menettäny, se ku on tullu jo niin isoilta osin tutuksi. Pitäis aina välillä pysähtyä miettimään edellistä asuinpaikkaa ja hoksata miten hienot lenkkipaikat meillä nykyään on ihan tässä lähelläki jo. :)
Kiitos :) Puhut asiaa, liian helposti sitä unohtaa jo tapahtuneet parannukset elämäntilanteissa ja hamuaa aina vaan vihreämpää ruohoa. Eikä siinä mitään, kyllä mun mielestä kannattaa kuuseenkin kurkottaa, muuten ei voi mitään saavuttaa, kunhan muistaa olla tyytyväinen siitäkin, mitä jo on. Menipä syvälliseksi lenkkeilymaastojen pohdinta :D
Poista