Yhtenä aamuna tässä taannoin huomattiin, että koira oli taas lopen kyllästynyt elämäänsä ja koska talouden molemmilla kaksijalkaisilla sattui olemaan vapaapäivä, päätettiin lähteä koko porukalla ulkoilemaan. Oli arkipäivä ja ulkona kamala ilma, joten päätimme uskaltautua erään vaaran kyljessä sijaitsevalle varsin suositulle laavulle, sillä olimme molemmat kuulleet kehuja kyseisestä paikasta. "Tuskin siellä ketään tiistai-aamupäivänä tällä ilmalla on!" ja "Kyllä kai niin suosittuun kohteeseen löytää, kunhan vaan tietää mihin suuntaan lähtee!" Kuinka väärässä ihminen voikaan olla...
Olen huomannut, että täällä pohjoisessa erilaiset maastoautotyyppiset kulkupelit ovat varsin suosittuja. Tällä reissulla minulle selvisi miksi. Lyhyesti sanottuna vaaran laelle vievä pikkutie oli ehdottomasti kamalin tie, jota olen koskaan auton kyydissä kulkenut. Se ei oikeastaan ansaitsisi edes tulla kutsutuksi tieksi, ojakin olisi ollut otollisempi kulkuväylä. Tämä niin kutsuttu tie ei edes yltänyt sen metsäpolun tasolle, jota pitkin lähdimme kävellen jatkamaan, kunhan olimme saaneet auton pysäköityä parkkipaikalle, jonka löytyminen vaaralla mutkittelevien pikkuteiden verkostosta oli puhdasta sattumaa.
Parkissa oli muuten kolme muutakin autoa. Matkalla laavulle vastaan tuli kaksi muuta koiranulkoiluttajaa ja nuotiopaikalla tulta piti useamman ihmisen seurue neljän koiran kera. Ja kyse oli paikasta, joka ei ole kävelymatkan päässä yhtään mistään, korkeintaan pienen vaelluksen päässä. Mutta ilmeisen suositusta paikasta siis.
Hienot maisemat vaaran alapuolella virtaavalle joelle meiltä luonnollisesti jäi näkemättä, kiitos sumun, jonka ansiosta näkyvyys oli noin kaksi ja puoli metriä. Harvapuinen vaaranlaki tarjosi kuitenkin noinkin harmaana päivänä uskomattoman värien ilotulituksen, jos vain tiesi mihin katsoa. Jäkälän ja kanervien seassa sammalmättäät loistivat kuin iloiset maaliläiskät.
Fanni möyhelsi nautinnollisesti varvikossa, söi poron kakkaa, joi rapakosta, johon oli vasta pissinyt ja vauhkosi niin että sammaleet pöllysi. Leikittiin vähän piilosta ja juotiin lämmintä kaakaota termarista. Paluumatkalla metsästä käveli hevonen suoraan auton eteen. Me vähän säikähdettiin, mutta polle jatkoi tyynesti matkaansa toista sivutietä pitkin. Palkinnoksi päivän koettelemuksista haettiin kiinalaisesta noutoruokaa ja loppuilta köllittiin koko lössi yhdessä läjässä tyytyväisinä. Loppu hyvin, kaikki hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti