Miten tylsää elämä olisikaan...

...ilman tuota koiraa! Minulla oli tänään vapaapäivä ja heti aamusta päätin olla reipas ja tyhjentää hieman pursuilevaa pyykkikoria. (Joka meidän taloudessa sijaitsee makkarissa, kylpyhyuoneen olemattoman koon takia.) Niinpä kiskoin rottinkisen ihastuksen syvyyksistä petivaatteita lattialle, kuskatakseni ne sitten vessassa odottavan pesukoneen ammottavaan kitaan.


Fanni halusi välttämättä tunkea siihen väliin ihmettelemään ja hetken mielijohteesta rojautin likaiset pussilakanat koiran niskaan. Oletin sen vähintäänkin säikähtävän ja siirtyvän suosiolla syrjemmälle.


Vaan mitä! Neiti vaan tuhnutteli täysin tsillisti ja asteli ympäri makkaria laahuksessaan kuin olisi kantanut yllään parastakin muotiluomusta! Poseeratakin ehti kaikessa rauhassa, eikä kameran hakemisessakaan ollut kiire...


Aikani naurettuani kiskoin ihastuttavan asusteen tytön yltä ja jatkoin päätäni pyöritellen pyykkihommiin. Ehkä tuon hupsun, karvaisen ulkokuoren alla asuukin todellinen lady?

Kuulumisia

Tänne kuuluu kaikenlaista, pakkasia esimerkiksi. Ollaan melko varmoja, että toissailtana nähtiin revontulet iltalenkillä. Lieköhän ollut? Toisaalta mikä muukaan, olivat ihan vihreät.
Supermiehen synttäritkin oli tuossa. Se ei halunnut kakkua, joten yllätin sen tekemällä piparkakkutaikinan, josta se oli puhunut koko kesän. Ihan siltään syötäväksi, kun ei ole äitikään komentamassa! Tästähän voisikin tulla meidän uusi joulunodotuskauden avausperinne. (Tuliskohan tuo sanamonsteri kokonaan yhteen? Aika hieno väännös, vaikka itse sanonkin.)


Fannin kans on harrastettu kaupunki- ja siltalenkkeilyä, kun alkoi näyttää, että neitiä jännitti nuo korkeat paikat. Siedätyshoito toimii hienosti, tässä yhtenä iltana oikein tähdättiin paikalle yhtä aikaa junan kanssa. Juna siis menee siinä sillan päällä. Kyllä tytöstä näki, ettei se ihan hauskaa ollut, mutta nätisti kulki kun käskettiin.
Fanniin on myös iskenyt reppuhimo. Tämän pakottavan järsimisentarpeen kohteena on Supermiehen reppu, jonka neiti kaivaisi esiin kaapistakin. Kerran olikin härskisti kiskonut sen sängyltä alas ja nakertanut yhden hihnan poikki. Supermies alkaa pikkuhiljaa muuttumaan asian suhteen pakkomielteiseksi, mikä ehkä johtuu siitä, että lähes kaikkien tytön tuhoretkien kohteena on olleet hänen tavaransa.
Siitä tulikin mieleen, että viime yönä tapahtui jotain hyvin poikkeuksellista. Fanni ei tähän mennessä ole ikinä häirinnyt minun untani, vaan yrittänyt herättää ainoastaan Supermiestä. Neljän aikaan aamuyöstä kuitenkin havahduin siihen, kun kylmä, kostea kirsu tökkii kättäni ja kaksi tummaa nappisilmää tuijottavat käskevästi. Ei sillä mitään hätää ollut, joten käänsin kylkeä ja jatkoin uniani. Mutta ensimmäinen kerta sekin.


Mitäs muuta? Viimeinenkin matto on palannut lattialle, eikä edellisten tapaan sekään ole joutunut erityisen mielenkiinnon kohteeksi. Pientä jännitystä mahanpohjassa sen sijaan aiheutti työuutisten odottelu. Hyvinhän siinä kävi eli duunia pukkaa joulukaudeksi. Voi tosin olla, että tässä vielä mieli muuttuu sen suhteen, miten hyvä uutinen tämä nyt oli. Joudun nimittäin ensimmäistä kertaa ikinä aatoksi töihin. Mitäpä sitä ei opiskelijaraukka tekisi edes hieman leveämmän leivän eteen...

Talvi

Tältä se täällä näyttää. Melkein neljätoista astetta pakkasta tänään aamupäivällä. Kaikki on niin sinistä, ja tuo taivas - korkeammalla kuin ikinä.

Jokikin on jo melkein jäässä.

Arjen hienouksia: kakkapussia viedessäni huomasin, miten kauniita kukkia roskiksen kyljet olivat täynnään. (Älkää huoliko, tarkistin kyllä ensin, ettei kukaan näe...)

Lopuksi neidin marraslook. Pantaan pimeiden tultua viritelty sydänheijastin meinasi vähän käydä Supermiehen itsetunnolle, mutta jotain oli keksittävä, kun upouusi vilkkuva led-härpäke katosi heti toisella lenkillä...

Tosi jänniä vieraita

Lauantaina luoksemme saapuivat ehkä jännimmät vieraat ikinä, nimittäin nämä pienet pohjoisen tyttäret! Isäntäparinsa oli tullut tänne napapiirille noutamaan neideistä vasemmanpuoleista eli Kiraa ja Kakkonen lähti heidän mukaansa, koska uusi omistaja odotti sitä samalla suunnalla. Tytöt ovat siis siperianhuskyja.


Fanni otti pienet kokoerosta huolimatta tosi hienosti vastaan, ihan sai meidänkin neidistä olla ylpeä! Ihmetys oli kyllä välillä valtava, etenkin kun pikkutytöillä tuntui luonnetta riittävän. Eivät todella isompaansa ujostelleet, vaan tomerasti koittivat komentaa!


Alkuhämmästelyjen jälkeen leikkikin olisi maistunut, muutamaan otteeseen sai Fannia rauhoitella - lähinnä siksi, ettei vahingossa olisi jyrännyt pienempiään. Tytötkin yllyttivät Fannia reippaasti ja osoittautuivat muutenkin todella tomeriksi tapauksiksi. Ääntä löytyi, eikä hampaitakaan pelätty käyttää! Fanni suhtautui tähän rauhallisesti, lähinnä väistellen.


Kira on Supermiehen serkkutytön koira, joten nämä leikkikaverit pääsevät telmimään uudelleenkin, vielä monta kertaa. Kun toinen vielä hieman kasvaa, niin luonnistuukin sitten paremmin.


Aivan ihastuttavan suloisiahan nämä tylleröt olivat ja niin käsittämättömän pieniä! Mitään pentukuumetta ei meihin ihan lähiaikoina vielä noin vain saa kuitenkaan tarttumaan, kun tuo omakin lypykkä on edelleen aivan vauva. Lähinnä ollaan vaan onnellisia siitä, että kakka- ja pissirumba on jo ohi... Että onnea vaan matkaan näiden topakoiden hampaankäyttäjien uusille perheille - ja pitkää pinnaa!

Äiti tuo tuijottaa... ja kuinkas sitten kävikään?

Ette arvaakaan miten häiritsevää voi olla kahden tumman nappisilmän tiivis, lähes syyttävä tuijotus, kun yrittää syventyä tenttikirjaan. "Miksei mitään tapahdu?"


Tältä se suunnilleen näyttää. Tassut nätisti ristissä. (Pahoittelen kuvanlaatua, pimeää täälläkin on. Jo kolmelta iltapäivällä.) Ja se kärsivällisyys, jolla tämä napittaminen tapahtuu, helposti vartin putkeen. Ihan tosi. Olisihan sen siis voinut aavistaakin, että mitä tästä seuraa.


Niinpä niin. Urakehitystä tapahtuu. Fanni osoitti mieltään ja purki ylimääräisen energiansa emmännän käsitöihin. Uskokaa tai älkää, tuo oli joskus kaunis virkattu kukkanen, vaikka itse sanonkin. Vieläpä kaunein kaikista niistä, joita sohvapöydällä tuolla hetkellä sattui lojumaan.

Herkuttelijat

Tässä on nyt muutaman päivän aikana taas nautiskeltu. Ensin oli pakko pyöräyttää talven ensimmäiset joulutortut, kun oli niin jouluiset fiilikset. Laulutkin on sitten tälle vuodelle jo laitettu soimaan, Supermiehen vastusteluista huolimatta. Meillä ei muuten ikinä laiteta tortun sisään luumumömmöä, vaan vadelmamarmeladia. Mielestäni perinteiden noudattaminen vai siksi koska "niin on aina tehty" vaikka siitä ei tykkäisi, on järjettömän typerää. Myös perinteet saa muokata itsensä näköisiksi.


No tänään piti (jälleen) keksiä käyttöä parille omenalle, ennen kuin ne kävelisivät itse muistuttamaan olemassa olostaan. Turvauduin vakioreseptiini, siihen parhaaseen. Siihen, jossa ei vaahdoteta ja jota voi muokata loputtomasti. Siihen, jonka ansiosta minut tunnetaan muffineistani. Omena-kaneli yhdistelmä olikin sitten omiaan vain lietsomaan tätä joulumieltä.


Fanni puolestaan herkutteli viikonlopun aikaan tällaisella pesäpallon kokoisella, luulla päällystetyllä, kovalla rouhepallerolla. Hieno kuvaus, eikö? Vähän liioiteltu haukkaus, mutta totuuden nimissä, melkein yhdellä nielaisulla se meni. Ei pitkään nokka tuhissut.


Kongin pureskelu on jo jonkin aikaa kaivannut lisää haastetta. Yleisin täyte meillä on ruisleipä, mutta tyttö on kehittänyt niin ovelan keinon saada se ulos hetkessä. Fanni ottaa koko mötikän suuhun ja jauhaa sitä jonkun aikaa niin, että leipä murskautuu sisällä. Sitten vain kevyt ravistus ja se oli siinä. Ehkä tuo pentumalli alkaa olla jo liian pehmeä neidille?
Päätettiin sitten kokeilla jotai erilaista pitkästä aikaa. Jotain tahmaisempaa. Ostettiin koiranmakkaraa ja survottiin (tai minähän sen sinne tietysti survoin...) sitä pötkylä täyteen. Voi taivas sitä lurpsutusta, kun typy imeskeli leluaan sen jälkeen - ja millä autuudella.

Taiteellinen iltapäivä

Yhtenä päivänä tässä paistoi taas aurinko (kyllä, minulle se on AINA suuri uutinen...), joten koin vähintäänkin tarpeelliseksi vältellä jo valmiiksi myöhässä olevia kirjoitushommia. Niinpä me Fannin ja kameran kanssa suunnattiin tutkimaan hieman taidetta.


Tästä ihan meidän läheltä löytyy nimittäin joen varresta rantakaistale, jossa oli esillä tällaisia tilataideteoksia. Oksista ja puunpalasista ne oli kaikki koottu, kuviin pääsi vain kaksi. Tarkemmin en kyllä ole ottanut selvää, mitä virkaa ne siellä rannassa toimittivat, kuka ne on tehnyt, puhumattakaan siitä, mitä ne esittivät...


Fannin tapa tutustua teoksiin oli varsin energinen, virtaa ja vauhtia riitti jälleen. Onneksi sentään muutaman nätin kuvan tytöstäkin ehti napata.


Tämän neidin mielestä nyt lienee ehdottomasti paras aika rantaelämälle. Täytyy sanoa, että emäntäkin on onnellinen kun pakkaset lopultakin alkoivat, sillä sen ansiosta sisälle kantautuu enää murto-osa siitä hiekan määrästä, joka koiraan vain voi tarttua vetisellä hiekkatiellä.