lauantai 15. lokakuuta 2011

Hiidenkirnut



Sarjassamme Hevosella pääsee, osa 3. Pääsin lopultakin sille Oikealle Ruskaretkelle, siis sellaiselle, joka tehdään johonkin korkeaan paikkaan. Ihan lyhyen automatkan päästä meiltä löytyi tällainenkin hieno kohde, jossa ei oltu aiemmin käyty. Kyseessä oli siis kallioalue, jolla oli useampia eri kokoisia hiidenkirnuja, poluntapaisia siellä täällä ja oikein näköalatasanne evästelyä varten. Itse kirnut oli ihan parkkipaikan vieressä, niin että halutessaan ei tarvinnut kovin kummoisia urheilullisia suorituksiakaan tehdä.



No jos joku ei tiedä, niin täältä voi käydä lukemassa mitä ne hiidenkirnut on. (Linkistä myös lisätietoja tästä nimenomaisesta kohteesta.) Ja jos joku ei tiedä miltä ne näyttää niin tässä olis kuvaa. Siitä, miksi yhdeksän metrin syvyiseen kallionkoloon, joka on puolillaan vettä, on työnnetty tikkaat, minulla ei ole aavistustakaan. Varsinkaan kun jo pelkkä tikkaille pääseminen olisi onnistunut ainoastaan itsesuojeluvaistonsa totaalisesti menettäneeltä yksilöltä.





Mutta olihan siellä paljon muutakin. Vaikka Fannia ei lintutorniin saatu, niin tässä paikassa ei neitiä enää kiipeily jännittänyt. Tyttö loikki niin kallioilla kuin kirnujen ympärillä oleilla puuportaillakin kuin vanha tekijä. Välillä Fannin Sveitsin Alpeille juontavat rotujuuret ottivat vallan niin, että isäntäväkeä ihan kauhistutti ja menoa piti koittaa vähän hillitä. Ei ihan riittänyt luottamus siihen, että meidän koira, joka on sulava kuin puskutraktori, handlaisi kaikkein jyrkimmätkin kallionkielekkeet. Ja tämä ihan kaikella rakkaudella.






Meille ei tietenkään riittänyt mikään vaatimaton parkkipaikan vieressä pyöriminen, vaan reippaina tyttöinä ja poikina suuntasimme parin ylimääräisen mutkan jälkeen Hiidenpolkuna tunnetulle reitille. Tämä ei ollut mikään ihan päiväkävelykohde, sen verran jyrkkiä nousuja ja laskuja "polulla" oli. Mentiin ihan nelinkontin parhaillaan, muutkin kuin koira. Fannista oli kuitenkin mielettömän hauskaa ravata mäkiä ylösalas ja sukeltaa välillä kuono edellä varvikkoon.







Ähinän, puhinan ja rämpimisen päätteeksi päästiin vihdoin näköalatasanteelle ja todettiin että korkealta näkee kauas. Lopultakin oli edessä koko retken paras osuus: eväät. Rullarieskaa ja kuumaa kaakaota. Ja sitten samaa reittiä takaisin.

4 kommenttia:

  1. Tainnut Fanni tulla äitiinsä tuossa sulavuudessa... :)) Hienoja kuvia täällä jälleen ja kiva käydä aina lueskelemassa Fanni-tytön puuhia. Rapsutuksia ja terkkuja Fannille!

    VastaaPoista
  2. Vai ei sieltäkään löydy gasellin liikkeitä, hauskaa! :D Kiitos kovasti, mukava tietää, että näitä tosiaan joku lukee! :)

    VastaaPoista
  3. Teillä on ollut mielettömän kiva syysretki. :) Lisää semmoisia!

    Tulipa vain mieleen, että veljenvaimo kasvattaa bernejä. :)

    VastaaPoista
  4. Kiitos, retkeily, varsinkin koiran kanssa, on kyllä kivaa! :)

    Mulla taas tuli mieleen, että kun me koiran ottamista aikoinaan mietittiin, niin ihan vakavasti harkittiin suomenlapinkoiraa yhtenä vaihtoehtona! Tais kuitenkin olla lopulta muka joku koko-kysymys ratkaiseva :D

    VastaaPoista