Vuoden kuva

Jep. 

Tämä on niin ainutlaatuinen kuva, ettei olisi ollut oikein piilottaa sitä vaivihkaisesti johonkin postaukseen muiden kuvien sekaan - se ei olisi tehnyt sille oikeutta. Tämä on kuva, joka ansaitsee ihan oman postauksensa.

 On se oikeasti ihan fiksu koira. 

Ihan totta.

Lajianalyysi: Ravistelu

Liike lähtee tukevasta keskiasennosta...

...kerää vauhtia sivusuuntaisesta kierteestä...

...ja huipentuu tiukkaan edestakaiseen pyöritykseen.

Lopuksi viimeistely.

Tärkeää on säilyttää keskittyminen liikkeen kaikissa vaiheissa. Vääränlaiset liikeradat voivat johtaa rasitusvammoihin tai jopa loukkaantumisiin. Sivullisten on syytä huolehtia myös turvaetäisyyden säilyttämisestä, jotta vältytään turhilta kosteusvaurioilta. Vähäisistä kuolaroiskeista ei rokoteta arvostelussa.

Iljettävä aalto

Mitäs täältä löytyy?

Se tulee mua kohti!

Apuaaa!!!

Iyy, aalto!

Huh, selvisin...

Norja, osa 6 - Älkää huoliko, tämä on viimeinen!

Viimeisenä Norjan reissun aamuna vaihdettiin jalkapatikka autokyytiin. Jätimme Fannin kanssa Supermiehen kalojensa pariin kikkailemaan ja lähdimme huristelemaan pikkutietä kohti lähintä vakituista ihmisasumusta. Mutkittelevan hiekkatien päästä löytyi vuononpohjukka - Syltefjord, johon koko reissun ajan seurailemamme jokikin laskee. Vuonon rannalta löysimme samaa nimeä kantavan, uskomattoman herttaisen kyläpahasen.

Syltefrordin kylä - aikalailla kokonaisuudessaan.

Pistimme auton parkkiin kylän läpi johtavan kadun päähän ja kävimme kävelemässä pitkin tuota hiljaista valtatietä. Hieman oli Fannilla muistelemista hihnakäyttäytymisessä pitkän vapaanakulkemisen jälkeen, mutta eipä paikalla tuntunut olevan juuri ketään tuota käytöstapojen puutosta todistamassa. Kylä oli niin hurmaava, että taidankin kirjoitella siitä joskus ihan oman tarinansa.

Båtsfjordin satamassa.

Tuolta retkeltä palattuamme oli fanaattinen kalamieskin jo valmis pakkaamaan vavat ja kahluuhousut ja suuntaamaan kohti kotia. Ensin teimme kuitenkin pienen mutkan Båtsfjordin kaupunkiin, joka puolestaan oli varsin eläväinen ja kohtuullisen kokoinen keskittymä verrattuna Fannin ja minun aamuiseen kohteeseen. Båtsfjordissa vallitsi oikea kaupunki-ilmapiiri ja oma reissussa ryvettynyt ja suoraan sanottuna haiseva olemus alkoi suorastaan hävettää kaduilla kulkiessa. Kun illalla lopulta kurvattiin omaan pihaan, oli mielessä vain yksi ajatus: "Suihkuun ja äkkiä - kellosta viis!"

Norja, osa 5

Näkymä tunturinlaelta alas jokilaaksoon.

Lopulta koitti vaelluksellamme se hetki, kun oli aika jättää taakse ikioma rauhan tyyssijamme ja suunnata takaisin kohti sivistystä. Reissua oli jäljellä vielä yksi yö, mutta viimeiselle päivälle oli suunniteltu pitkän automatkan lisäksi mm. nähtävyyksien katselua lähimmässä kaupungissa. Aikataulu siis vaati kauniin laaksomme hylkäämistä jo näin varhain. Tällä kertaa oli kitenkin ollut aikaa valmistautua tulevaan sekä henkisesti että fyysisesti, eikä tunturinrinteen kiipeäminen tuntunutkaan ihan yhtä pahalta kuin sen laskeutuminen. Voimille se silti otti.

Poroja ei kohdattu, mutta merkkejä niistä oli runsaasti.

Kaikkiaan autolle palaaminen sujui yllättävän helposti ja pian oltiinkin taas asettauduttu ruokapadan ympärille. Pystytimme teltan viimeiseksi yöksi auton viereen parkkipaikan reunaan, monen muun seuraan. Paikalla oli muutama karavaanarikin sekä joku, jonka teltta savupiippuineen, jääkaappeineen ja terasseineen muistutti enemmän taloa kuin väliaikaista maastoasumusta.

Supermies suuntasi tietysti vielä yöksi kalaan, vankkana aikomuksenaan hyödyntää jokainen minuutti kalastusaikaa tuossa lohia ja muita eväkkäitä vilisevässä perhomiehen paratiisissa. Me jäimme Fannin kanssa kahdelleen telttakeskittymän reunaan nukkumaan ja täytyy sanoa, että ensimmäisen kerran koko reissun aikana me molemmat oltiin hermostuneita. Fanni säpsähteli ja säntäili pystyyn kuullessaan epäilyttäviä ääniä lähistöltä ja kerran jopa murahti varoittavasti. Minunkin päässäni kulki levottomia ajatuksia ja jälleen kerran kirkastui yksi elämän totuus: Monet pelkäävät erämaahan joutumista, missä ei ole muita ihmisiä, joihin hädän hetkellä turvata. Fakta kuitenkin on, että suurimman uhkan ihmiselle tässä maailmassa asettavat juuri ne toiset ihmiset.

No eihän siellä mitään tietenkään tapahtunut - mitäs ne kalamiehet meistä leiriin jääneistä, korkeintaan keskenään kinaavat parhaasta koskenpätkästä. Lopulta saatiin jopa unenpäästä kiinni ja vedeltiin tyytyväisinä hirsiä pitkälle seuraavaan aamuun.

Norja, osa 4

Neljäs vaelluspäivä helli meitä jälleen kirkkaan sinisellä taivaalla. Edellisen päivän ponnistelut painoivat vielä hyvin nukutun yönkin jälkeen, joten päivä vietettiin pitkälti aloillaan. Tai toiset viettivät. Aamupäivällä minä torkuin auringonpaisteessa ja kulutin aikaani lähinnä kipeitä jalkoja venytellen ja suklaata syöden. Fanni möyhelsi sammalikkoa, jahtasi jotakin jyrsijää ja lekotteli tyytyväisenä varvikossa. Supermies sen sijaan kokosi kalavehkeet ja lähti lompsimaan kohti sopivaksi katsomaansa kalapaikkaa. Ja tulihan sieltä sitten tulostakin.

Virallinen valvoja.

Nam...

Päivän saaliista nautittiin heti samana iltana herkkuaterian muodossa. Kyllä maistui tuore kala pussiruuan jälkeen hyvältä ja Fannikin pääsi suorastaan mässäilemään, sillä vaikka me ahdoimme lämmintä lohta vatsan täydeltä ja säästimme seuraavaksi aamuksikin, jäi parikiloisesta vonkaleesta vielä jaettavaa runsain mitoin. Samana päivänä nostettu, avotulella paistettu, norjalainen villilohi - siinäpä vasta koiranruoka.

Mystiset "savut". Klikkaa kuva isommaksi!

Siinä syöpötellessä ihmeteltiin jälleen erikoista luonnonilmiötä, joka oltiin jo edellisenä iltana ensimmäisen kerran havaittu. Keskellä jokea oli sillä kohtaa saareke, joka kasvoi tiheänään pusikkoa ja josta joka ilta suunnilleen samoihin aikoihin alkoi ryteikön keskeltä kohota jotain vaaleaa ohuina, korkeina, ilmavirtojen mukana kiemurtelevina pilvinä - siis kuin savua nuotiosta. Näitä "savuja" oli kymmenittäin ja varmaa on, että varsinaisesta savusta ei ainakaan ollut kyse. Se, mitä nämä aavemaisen hitaasti huojuvat huurut sitten todella olivat, on meille epäselvää. Paras arvauksemme on, että kyseessä saattoi olla jonkin hyönteisen massiivinen joukkokuoriutuminen ja me vain satuttiin "oikeaan paikkaa, oikeaan aikaan". Valistuneempia arvauksia otetaan vastaan.

Norja, osa 3

Kolmantena vaellusaamuna herättiin vaihtelun vuoksi hieman harmaampaan säähän. Takana oli jo hieman paremmin nukuttu yö - ilmeisesti edellisen päivän reippailu oli väsyttänyt sen verran, ettei makuupussi ja kova alusta jaksanut enää häiritä. Yön aikana koettiin myös joitakin jännityksen hetkiä, kun innokas perhomies nappasi elämänsä ensimmäisen lohen, elämänsä ensimmäisen lohestusreissun ensimmäisen kalastusvuorokauden aikana. Rehellisyyden nimissä on todettava, että siinä vaiheessa, kun tuo viisikiloinen vonkale nappasi koukkuun, vedeltiin me Fannin kanssa jo hirsiä teltan suojissa. Täytyihän minun kuitenkin nousta ylös kuvaamaan saaliinsa kanssa poseeraavaa kalastajaa, jonka naama loisti kuin Naantalin aurinko, valaisten Pohjois-Norjan yötöntä yötä entisestään.

Edessä oli siirtymispäivä, oli sää mikä hyvänsä. Aamiaista syötiin viimeisten auringonsäteiden peittyessä harmaaseen pilvimassaan ja omaa vuoroaan odotellessaan Fanni kuopsutti totuttuun tapaansa itselleen mukavan makuusijan rinkkojen kyljestä. Ensimmäiset pisarat ropsahtelivat alas siinä vaiheessa, kun oli aika heittää rinkat selkään ja suunnata kohti seuraavaa määränpäätä.
Tuolta päivältä ei ole kovinkaan montaa kuvaa. Tähän on kaksi syytä, joista ensimmäinen on sade. En väkertämästäni kotitekoisesta muovipussisuojasta huolimatta uskaltanut ottaa riskiä, että uudehkon järjestelmäkamerani sisään olisi päässyt kosteutta, joten hautasin sen syvälle rinkkaan. Toinen syy kuvattomuuteen on vaelluksilla melko yleisesti tavattu kyllästymiseen johtava väsymys. Kartan kuvaama maailma ei aivan vastannutkaan todellisuutta, mistä seurasi aika paljon ylimääräistä kävelyä. Tarkoitus oli palata takaisin parkkipaikalle ja jatkaa sen ohi kohti alajuoksua ja seuraavaa leiripaikkaa. Jokea reunustavat rinteet olivat kuitenkin todellisuudessa paljon jyrkemmät kuin kartan korkeuskäyristä olisi voinut kuvitella; liian jyrkät vaeltamiseen, sopivammat vaikkapa kalliokiipeilyyn.

Vaeltaessa olen oppinut, että kun vastaan tulee ongelma, johon ei tunnu olevan mitään itsestään selvää ratkaisua, on viisainta istua alas, syödä ja miettiä sitten uudestaan. Me päätimme palata takaisin autolle ja siirtyä sillä alajuoksulla olevalle parkkipaikalle, jonka lähistöltä sitten etsittäisiin uusi leiripaikka. Kuivaan, lämpimään autoon istuminen tuntui ihanalta, mutta riemu oli pian ohi, kun pääsimme määränpäähämme alajuoksulla. Jokivarsi oli silmänkantamattomiin umpitiheän pusikon peitossa, tie kulki aivan joen viertä ja kalastajia oli paljon. Tänne ei jäätäisi. Taas istuttiin miettimään ja hetkessä Supermies keksikin mielestään loistavan idean. "Katohan tätä karttaa... Joki tekee tuossa mutkan tunturin ympäri: kiivetään sen yli toiselle puolelle, niin saadaan olla rauhassa! Eihän tuo ole edes kovin korkea mäki, parisataa metriä merenpinnan yläpuolella." Niinpä niin.

Reput selkään ja menoksi. Kiipeäminen ei edes ollut liian paha nakki, kuin hikinen spinningtunti. Mutta kun pääsimme ylös ja näin, millainen matka oli edessä mäen toisella puolella... No, sanotaan että itku ei ollut kaukana. Olin läpimärkä sekä sateesta että hiestä, väsynyt ja nälkäinen - taas.
Niinpä jälleen pidettiin taukoa, syötiin ja todettiin, ettei takaisin menemistä ollut: alas vaan! Rinne oli niin jyrkkä, että sen laskeutumista parhaiten kuvaava sana on pyllymäki. Fannilta otettiin rinkka pois, jotta tasapainoilu olisi mahdollisimman helppoa. Ainakin omat nilkat olivat koitoksen päätteeksi aivan muhjuna ja aikaa laskeutumiseen meni huomattavasti pidempään kuin tunturin päälle kiipeämiseen. Alhaalta löysimme täydellisen leiripaikan aivan joen viereltä ja siitä ei sitten liikahdettukaan ennen kotiinlähdön koittamista.

Norja, osa 2

Heinäkuisen Norjan vaelluksemme tarkoituksena ei ollut kulkea matkaa, vaan reissu oli suunniteltu muutaman eri leiripaikan ja niiden välisten siirtymisten mukaan niin, että siirtymispäivinä puretaan, pakataan ja kuljetaan ja leiripäivinä tehdään päiväretkiä ja puuhaillaan muita juttuja. Reissun ensimmäinen aamu valkeni suorastaan huikaisevan kauniina ja viikonlopun kalastusrauhoitus Syltefjordelvalla loppui vasta iltakuudelta, joten aamupäivä käytettiin lähiympäristön tutkimiseen.

Fannia ei purojen ylitykset kylmänneet.

Kenenköhän kotikolo tämä lienee?

Lähdimme kulkemaan jokivartta yläjuoksulle. Maasto oli paikoin kuivaa ja kivikkoista, välillä rehevämpää kasvillisuutta ja välillä jopa silkkaa suota. Ympäröiviltä vuorenrinteiltä laskeutui lukuisia pienempiä ja vähän isompia puroja, joita sitten yliteltiin parhaamme mukaan. Onneksi oli pitkävartiset saappaat mukana, sillä vesi oli niin kylmää, ettei siihen juuri houkuttanut paljaita jalkojaan upottaa. Vesi oli myös todella kirkasta, pohja näkyi selvästi syvemmissäkin kohdissa  ja kiusoitellen hyppivien lohenvonkaleiden matkaa halki virtaavan veden saattoi seurata rannalta käsin helposti. Kahdenkymmenen kieppeillä kalojen molskahduksista lukua pitänyt Supermieskin luovutti ja tyytyi vain malttamattomana odottamaan rauhoituksen loppumista.

Vähintäänkin epäilyttävä rakennelma.

Ilma oli kohtuullisen lämmin, mutta laaksossa puhalsi jatkuvasti melko navakka, vaikkakin sinänsä tervetullut tuuli. Vilvoituksen lisäksi tuulen tarjoamana etuna oli nimittäin, ettei minkäänlaisia öttiäisiä ollut juuri lainkaan. Fanni kirmaili ympäriinsä, kahlaili reippaasti purojen yli, kiipeili kivikoissa ja nautiskeli poron papanoista. Nauraakin saatiin, kun vastaan tullut kivirakennelma sai koiran ihan häkellyksiin - kasan ympärillä piti ensin loikkia ja murista, ennen kuin sitä uskalsi ihan varovasti hiipien lähestyä.

Suuri Siivekäs.

Yläjuoksulta löytyi järvi, jonka rannalla oli lisää mökkejä. Evästauon aikana taivaita tiiraillut Supermies huomasi ylhäällä hitaasti kaartelevan siivekkään: merikotka? Uljas näky, vaikka todella korkealla kaveri liiteli. Paluumatkalla ei koirakaan jaksanut enää ylimääräisiä juoksennella ja ruokailun päälle vetäistiinkin kaikki kolme vierekkäin tirsat ulkona kirkkaan taivaan alla.

Norja, osa 1

Retkikoira.

Heinäkuun puolenvälin kieppeillä oli vihdoin aika pakata rinkat autoon ja naputella navigaattoriin suunnaksi Pohjois-Norja. Tätä reissua oli odotettu kauan; toisilla osanottajista siinsi silmissä jylhät maisemat ja aivan uudenlaiset eräkokemukset, toisilla taas erinomaiset kalastusmahdollisuudet. Eikä kyse tietenkään ollut mistä tahansa kalastuksesta vaan nimenomaan lohestuksesta. Jääköön itse kunkin pääteltäväksi, mikä oli tämän osalta jakauma meidän kolmen hengen porukassa...

Matkan varrelta.

Pitkään varrotun sunnuntain koittaessa käänsimme siis auton nokan kohti pohjoista ja hurautimme läpi Suomen Lapin aina Utsjoelle saakka. Herkullisen grillikioskitauon jälkeen heitimme hyvästit kotimaalle ja jatkoimme matkaa kohti Tana Brun kylää, jossa oli määrä suorittaa vaadittu kalastusvälineiden desinfiointioperaatio. Kun velvollisuudet oli suoritettu, oli automatkaa jäljellä enää yksi etappi. Lopulta löysimme puuttomalla ylängöllä kulkeneelta maantieltä risteyksen, josta laskeutui kapea ja kiemurteleva soratie alas Syltefjordelvan jokilaaksoon. Jyrkkä pudotus oli välillä niin lähellä, että jo kyydissä istuminen teki pahaa - en halua ajatellakaan, miltä itse ajaminen mahtoi tuntua. Siksipä olikin aika yllättävää huomata, että alhalla jokivarressa oli kymmenkunta taloa ja asukkaat paikalla melkein jokaisessa!

Siellä ne naapurit on.

Ensimmäinen aamu.

Kello alkoi jo olla paljon, joten kun auto saatiin parkkiin, heitettiin reippaasti koko porukalle reput selkään ja lähdettiin etsimään telttapaikkaa mökkikeskittymän takaa. Maasto oli ihastuttavan tasaista, joten automatkasta puutuneet jalatkin vain nauttivat kulkemisesta ja leiripaikka löytyi helposti. Tarkoitus oli pystyttää teltta näkökantaman päähän paikallisista, mutta se osoittautui avoimessa maastossa vähän turhan haastavaksi. En voi kuitenkaan sanoa, että naapureista olisi koko aikana minkäänlaista haittaakaan ollut. Ensimmäinen yö maasto-oloissa menee aina olosuhteisiin totutellessa, mutta se kaikki kyllä unohtui, kun aamulla kömpi teltasta ulos näihin maisemiin.

Bongaa isäntä ja koira vedenhakureissulla.

Teltta.

Etäisyyksien arvioimisen vaikeus puuttomassa maastossa jaksoi huvittaa ainakin minua koko reissun ajan. Veden hakeminen ei sitten onnistunutkaan "piipahduksessa", vaikka joki näytti olevan ihan tuossa vieressä. Myös naapureilta piiloon pääseminen vaati joko pitkää malttia ja kestäviä pohkeita tai kekseliäisyyttä, mikä piti ottaa huomioon esimerkiksi vessareissua suunnitellessa. Toisaalta korvauksena oli mielettömän hieno yhtäaikainen avaruuden ja jylhyyden kokemus. Tavallaan oltiin jokilaaksossa "alhaalla" piilossa, mutta silti maisemaa riitti jokapuolella kuin sitä olisi katsellut jostain korkealta. Sääli vain, ettei kameran linssi kykene litistämättä tavoittamaan tällaista näkymän laajuutta.