Tässä on Auttiköngäs. Sen lähimaastossa kulkeva luontopolku oli kohteemme, kun kuluneella viikolla lähdimme ensimmäisen kerran kokeilemaan uutta yhteistä harrastustamme - vaeltamista. Ja kauanhan tästä on haaveiltu! Koiran omistamisen ehdottomasti parhaita puolia on yhdessä luonnossa liikkuminen ja se saa jopa tällaisen kaupungin mukavuuksiin mieltyneen hienohelman koettelemaan käsityksiään retkeilystä.
Tosiasiassahan kyse ei ollut ihan neitsytmatkasta. Meillä kun ei tunneta kevyitä aloituksia, niin ihka ensimmäisellä vaelluksella käytiin jo viime talvena. Silloin tosin yövyttiin autiotuvassa - siis talossa. (Thänk god...) Rehellisyyden nimissä on kai myös kerrottava, että ensimmäisiä nämä ovat ainoastaan minulle ja koiralle, Supermiehelle kun on kertynyt kokemusta monenlaisesta luonnossaliikkumisesta harrastusten, armeijan sekä sittemmin opiskelujen myötä. Niin että me ollaan Fannin kanssa kyllä hyvissä käsissä - melkein ammattilaisen opissa.
Tälläkin kertaa kyse oli yhden yön retkestä. Suunnitteilla on lähiaikoina pidempiäkin reissuja, mutta nähtiin hyväksi käydä ensin jossain lähellä kokeilemassa esimerkiksi, suostuuko meidän koira tulemaan telttaan tai miten liikkuminen upouuden sadetakin kanssa sujuu. Olisi varsin ikävää huomata kaatosateessa keskellä tietöntä erämaata, että läpimärkä koira saa paniikkikohtauksen joka kerta kun se työnnetään ahdistavan pienen ja rapisevan muovihässäkän sisään, mutta se ei suostu myöskään jäämään yksin ulkopuolelle.
Tuo matka ei kyllä ollut erityisen pitkä. Koko luontopolku oli yhteensä noin neljän kilometrin mittainen ja ensimmäisenä päivänä me 'vaellettiin' sen puoleenväliin. Matkalle sattui kaksi siltaa, josta toinen oli riippuva. Jälleen sai puhkua, kun Fanni hetkeäkään epäröimättä marssi riippusillalle isännän perässä. Lauman koossa pitämisen vietti on tytölläkin sen verran kova, että perään on mentävä, vaikka se ensimmäisellä kerralla silminnähden epämiellyttävää olikin. Sittemmin hökötys ei enää aiheuttanut minkäänlaisia väristyksiä, sillä leiripaikka pistettiin pystyyn sillan toiseen päähän ja vastarannan laavulla kuljettiin yhtenään muunmuassa ruuanlaitossa.
Myöskään sadetakki ei menoa hidastanut. Meillä ei aiemmin ole ollut minkäänlaisia pukimia koiralle, mutta ajatus nahkaa myöten märästä elukasta samassa teltassa oli sen verran karmiva, että ostoksille oli lähdettävä. Hyvä takki löytyikin paikallisesta Mustista ja Mirristä vieläpä hyvin edukkaaseen tarjoushintaan. Kolmenkympin panostus ei tuntunut suurelta varsinkaan, kun kyseessä on Hurtan takki. Takille olikin tarvetta, sillä koko vuorokauden mittaisen reissumme ajan satoi enemmän tai vähemmän. Onneksi pahimmat ropinat kuunneltiin yöllä teltan suojista.
Teltan pystytyksen jälkeen ruoka maittoi niin koiralle kuin isäntäväellekin. Retkievääksi Fannille hankittiin normiruuan kanssa saman merkkistä, mutta enemmän energiaa sisältävää aktiiviruokaa, jotta annoskokoa (ja siten kantamuksia) ei tarvitsisi kasvattaa kohtuuttoman paljon. Retkeily on rankkaa puuhaa ja vaatii asianmukaiset eväät myös koirakaverille.
To be continued...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti