Taas toivotus hyvän joulun

Fannin vinkit onnistuneeseen joulunviettoon:

Riekkukaa itsenne väsyksiin valkoisessa hangessa, nukkukaa oikein pitkät päiväunet, silputkaa säkillinen lahjapaperia, syökää kilokaupalla herkkuja ja kiehnätkää toistenne kyljessä tyytyväisenä tuhisten.

Ratkiriemukasta tai autaallisen raukeaa (valintanne mukaan) joulua kaikille tutuille ja tuntemattomille toivottavat Fanni-neiti, Supermies ja Jenni-täti!

Kuhankuono

Viime viikonloppuna se taas iski: se tunne, kun haluaa päästä lumeen kahlaamaan ja oikein rehkimään. En tiedä teistä muista, mutta minä ainakin alan aina välillä kaivata sellaista kunnolla ulkoillutta oloa, jota ei oikein saavuta vaikka kuinka katuja tallaisi. Niinpä toistettiin jälleen tuttua kaavaa, hypättiin autoon ja hurautettiin metsään.

Karvakuono ja Kuhankuono - vanha rajapyykki seitsämän kunnan rajalla.

Tällä kertaa kohteeksi valikoitui Kuhankuonon retkeilyalue noin 35 kilometrin päässä Turusta. Ja sanonpa vaan, että kyllä kannatti ajaa! Supermies huokasi, kun päästiin pitkospuille, että täällähän tulee ihan kotoisa olo. Lumiset suot, käppyrät männyt ja korkeat kuuset toivat elävästi mieleen pohjoisen maisemat entisillä kotikulmilla enkä voinutkaan välttyä muistelemasta taannoista talvivaellustamme napapiirillä. Fiiliksessä oli paljon samaa ja lumikenkiäkin tuli ihan ikävä. Joskus vielä hankitaan sellaiset pelit omaksikin!

Kapeat pitkospuut ei näin talviaikaan ole mikään kaikkein miellyttävin alusta: jalat lipsuu inhottavasti, kun kulkuväylän rajoja ei erota lumen alta. Ei se silti menoa haitannut, mitä nyt Fanni kävi vähän vetisessä suossa uimassa, kun päätti äkkiä hypätä korkeammalta sillalta alas eikä päässyt enää kiipeämään takaisin. Sen verran taisi olla viileää, että aika tarkasti pysyi tyttökin episodin jälkeen reitillä.

Matkan varrelle sattui myös erinäisiä nähtävyyksiä, kuten seitsämän kunnan rajojen kohtauspisteeseen pystytetty merkkikivi Kuhankuono ja Jalosen Ahdille omistettu muistomerkki. (Sivumennen sanottakoon, että jälkimmäisen merkityksestä meillä ei paikanpäällä ollut aavistustakaan, mutta ystävämme google paljasti minulle, että Jalonen kuoli valkoisen terrorin uhrina sisällissodan aikana 1918.) Me ihasteltiin lunta, metsää ja hiljaisuutta. Vastaantulijoitakin oli vain muutama.

Lumimonsteri.

Vaikka rehkimään lähdettiin, niin kiirettä ei silti pidetty. Kuutisen kilometrin matkaan saatiin useampi tunti kulutettua, kun katseltiin maisemia, kiivettiin puissa ja möyhittiin hangessa. Supermies palautui pikkuvaelluksellamme kuluneesta työviikosta jopa niin hyvin, että suostui seuraavana päivänä lähtemään kanssani messuhallin joulumarkkinoille. Sitä reissua ei ehkä voisi kuvailla rentouttavaksi, mutta kivaa oli sielläkin.

Talvi yllätti

Tänä vuonna talvi todella pääsi yllättämään minutkin - en ikinä olisi uskaltanut edes toivoa tällaisia ilmoja Turussa näkeväni! Lumi peittää maan, pakkanen paukkuu ja aurinko paistaa. Joulukuu Turussa, kuka olisi uskonut? Meillä ollaan enemmän kuin tyytyväisiä. Fanni on koheltanut lenkillä lumentulon jälkeen sellaista kyytiä, että luulisi koko asian olevan sille jotain ihan uutta... Todennäköisesti kyseessä on kuitenkin vain jälleennäkemisen riemu.

Sain lahjaksi mahdottoman suloisen joulukalenterin, se pääsi kunniapaikalle eteisen seinälle. Pitkästä aikaa olen joulukalenterista suorastaan lapsellisen innoissani!

Terminaattori-Nella

Vielä muutama kuva Nellasta taannoiselta Kainuun-reissultamme, lähinnä koska nämä sattuivat olemaan täällä valmiiksi ladattuina, kun blogger ilmoitti ilmaisen kuvatilani täyttyneen enkä ole jaksanut tehdä asialle vielä mitään. Voin kertoa hieman pikkutytön tuoreemmista kuulumisista, sillä saan päivityksen neidin uusimmista metkuista puhelimen välityksellä säännöllisesti. Ja metkujahan tällä tytöllä riittää!

Nellan saavutusten lista on vaikuttava. Tyypillisten tuolinjalkojen, kynnysten, johtojen ja naulakosta roikkuvien takinhihojen jyrsimisen lisäksi pikkutyttö on osoittanut myös luovaa ajattelua, esimerkiksi kiipeämällä sohvapöydälle, keittiön ruokapöydälle sekä edellistäkin korkeammalle lipastolle, jonka päälle joku oli jättänyt avonaisen karkkipussin. Myöskään suljetut ovet eivät tätä puuhailijaa pahemmin pidättele, vaan kyytiä ovat saaneet sekä ostoskassit että villasukat. Ikkunalaudalle asetellut kukkapurkitkin täytyi kiskoa alas. Eräänä päivänä yksin ollessaan Nella oli löytänyt mamman käsilaukun pohjalle unohtuneen pussin polkkakaramelleja. Isäntäväen palatessa kotoa löytyi viaton pikkukoira, turkki täynnä tahmaisia makeisia.

Nella on kaikessa sinnikkyydessään ja yrittelijäisyydessään hyvin erilainen pentu kuin meidän Fanni oli. Toki Fannillakin on oma tuholaishistoriansa, mutta sen yritelmät ovat aina olleet hyvin satunnaisia yksittäistapauksia. En voi kuvitellakaan Fannia kiipeämässä pöydälle eikä sille varmasti tulisi edes mieleen yrittää kaapinovien avaamista. Meidän koira on hyvin rajatietoinen sillä tapaa, ettei se mene ulos puoliksi avoimesta ovesta eikä yritä tavoitella mitään raolleen jääneestä kaapista. Jokin keittiön tasolle jätetty, ihan mahtavan ihanan tuoksuinen asia saattaisi ylittää Fanninkin kynnyksen, mutta se tarvitsisi kuitenkin hyvän aikaa kerätäkseen ensin rohkeutta moiseen suoritukseen.
Nella sen sijaan on aivan toista maata, sille kaapin oven takaa pilkistävä lahkeensuu riittää innoitukseksi koko komeron sisällön esiin kiskomiseen ja tutkimiseen eikä sitä pidättele aivan pienet esteet. Välillä epäilemme, että tyttö erehtyy pitämään itseään terrierinä... Yleensä nämä tihutyöt tapahtuvat sillä aikaa, kun Nella on jäänyt yksin kotiin. Miltään eroahdistukselta temput eivät kuitenkaan vaikuta, pienellä vaan on yksinkertaisesti paljon virtaa ja tervettä uteliaisuutta maailman kohtaamiseen.
Lapsuudenkodissani kauhistelivat ensin bernin isoa kokoa, kun aikoinaan kerroimme koiran ottavamme. Sittemmin samainen porukka ihastui Fannin rauhalliseen ja lunkiin luonteeseen ja päätyi suurelta osin sen vuoksi berninpaimenkoiraan omassa rotuvalinnassaan. Kyllä minä yritin varoittaa, että koiratkin on aina yksilöitä...

Matkustan ympäri maailmaa

Fanni 8 viikkoa autossa.

Aikoinaan Fanni oli todella rauhallinen ja tyytyväinen autoilija. Ylläolevassa kuvassa neiti matkustaa ensimmäistä kertaa uuteen kotiin: 250 kilometriä yhden pysähdyksen taktiikalla ei saanut ilmettäkään värähtämään. Alkuun Fanni matkusti etupenkin jalkatilassa, mutta kuten arvata saattaa, berni kasvaa aika nopeasti ulos noin pienestä tilasta. Sittemmin tyttö istuskeli onnellisena takapenkillä jos jonkinlaisessa kotterossa, sillä omaa autoa meillä ei vielä tuolloin ollut.

Fanni 2v autossa.

Alkukesästä 2011 hankittiin pitkällisen harkinnan jälkeen ihan oma maantiekiitäjä, viistoperäinen Ford Focus. Pikkuauto, jonka peräkonttiin mahtuu pieni berni oikeinkin mukavasti. Auton valinta ei ollut mikään ihan läpihuutojuttu, kriteereitä oli monia, eikä koiranmahduttava takaosasto ollut niistä vähäisin. Vaikka Supermies lopulta haki kotteron Saksanmaalta asti, käytiin me varmuuden vuoksi koeajamassa joku malli ihan kotikulmilla, koiran kanssa.
Alkuun Fanni matkusti omassa osastossaan varsin mielellään. Jossain vaiheessa tilanne kuitenkin muuttui ja nykyään automatkailu on sitä, että koira istua tönöttää takakontissa ja läähättää niin että silmät pullistuu päästä. Hermohan siinä menee, varsinkin kun Fanni jaksaa touhua ainakin 400 kilometriä putkeen ihan kevyesti eikä tuo läähätysvolyymi ole sieltä ihan pienimmästä päästä.

Fanni 8kk junassa.

Junassa Fanni sen sijaan on viihtynyt aina. Yllä Fanni ensimmäisellä junamatkallaan, kuusi tuntia ja yksi vaihto. Meni NIIN hienosti. Junassa on mukavaa. Jännää ja mukavaa. Tähän mennessä Fannilla on takana viitisen junamatkaa, jotka kaikki ovat pitkiä, monen tunnin settejä. Alla viimeisin, kahdeksan tuntia yhdellä vaihdolla.

Fanni 2v junassa.

Diagnoosina on, että joku siellä autossa koiraa ahdistaa, kun se sitä stressaa. Junassa ei hermostuta, vaikka siellä on vierasta porukkaa, joka lappaa edestakaisin, tuntemattomia hajuja, kovia ääniä, outoja lattiamateriaaleja,  heiluu ja tärisee. Junassa voi tsillata aivan rauhassa, katsella muita ja jopa nukkua tyynesti pitkin pituuttaan. Autossa Fanni ei tahdo rauhoittua, vaan istuu ja pyörii, käy maate ja pomppaa heti ylös. Vauhdin ja suunnan muutokset saavat hetkeksi tyyntyneen koiran välittömästi sinkoamaan pystyyn ja aloittamaan huohotuksen. Tyttö menee välillä jopa sellaiseen tilaan, ettei siihen tahdo puheella saada mitään kontaktia.

Fanni 2v junassa.

Ja nyt puhutaan siis koirasta, joka kanssa on matkustettu pelkästään renkaiden päälläkin tuhansia kilometreja, joten tottumuksen puutteesta ei ainakaan ole kyse. Kaikenlaista on yritetty. Epäiltiin koiran hermostuvan kovasta metelistä ja asennettiin peränkonttin sekä seiniin että pohjaan vaimennuslevyjä. Ei vaikutusta. Sitten ajateltiin koiran ahdistuksen johtuvan rajallisesta tilasta ja ajeltiin joku pidempi reissu sukulaisen isolla farmariautolla. Ei vaikutusta. Takapenkille ottaminenkaan ei muuta reaktiota.

On inhottavaa kuunnella kohotusta tunti toisensa jälkeen, mutta ei myöskään ole kivaa laittaa toista sellaisen kärsimyksen läpi kerta toisensa jälkeen. Fanni ei edes arista takakonttiin menemistä, vaan hyppää sinne ihan mielellään. Tuntuu, että tässä on tilanne, jossa koira on kehittänyt itselleen ikävän päähänpinttymän ja se pää pitäisi nyt saada kääntymään.

Jos jollakin on ideoita tilanteen helpottamiseksi, niin otamme ehdotuksia avoimin mielin vastaan!

Väsyneet

Kun on tarpeeksi leikitty, voi tyytyväisenä ottaa päiväunet. Sellaisessa paikassa, joka itse kullekin parhaiten sopii.

Leikitään vielä!

Noniin, vielä yks setti näitä rymykuvia. Pakkohan ne on kaikki laittaa!

Alkuun huolestutti, että ymmärtääkö tuo meidän jytky ollenkaan omaa kokoaan, kun se alkaa pienen kanssa leikkimään. Sillä kun ei vauvoista hirveästi ole kokemusta tai edes pienistä koirista. Mutta hyvin se on osannut huomioida, ettei totaalisesti jyrää Nellaa.

Kyllähän Fanni välillä käy pukkaamassa pienemmän kumoon tai juoksee kohti ja hyppää yli, mikä tuolla ruumiinrakenteella on melko uhkarohkeaa, mutta vain kerran kuulin Nellan vinkaisevan kontaktin ottamisen jälkeen. Silloinkin pieni syöksyi välittömästi takaisin isomman perään, eli ei siinä kauaa surkuteltu.

Ja aina voi juosta piiloon, kun meno käy liian hurjaksi. Tässä jälleen yksi vaihtoehtoinen kohde.  Nella on kuulema kasvanut sellaista kyytiä, ettei mahdu enää sohvan alle päiväunille. Sen verran nopeaa on kehitys tuossa vaiheessa, ettei tyttö tahdo sitä itsekään uskoa: yksi parhaista jemmapaikoista on nyt menetetty.

Leikitäänkö?

Fanni ja Nella leikkipuuhissa Reunalanperälässä. Että niin. Ei mulla muuta.

Yksi Nellan luotetuista piilopaikoista: kiikun alunen. Ja aina piti nimenomaan tunkea tuolta tukipuiden välisestä pienestä kolosta, ei kai siitä muuten mitään iloa olis ollutkaan!

Fannilla on aina leikkiessä nokka ihan rutussa ja se pöhisee menemään kuin höyryjuna. Jos ei tuntisi, sitä saattaisi luulla vihaiseksikin. Ainakin joku ei-koiraihminen. Mutta se on sellainen kaikille kavereille, ei pelkästään Nellalle.

Hehe, tää on hauska: kopiot eri koossa!

Mamman möllykkä. Ihan mielissään, kun kerrankin on semmoinen leikkikaveri, joka on hitaampi kuin hän. Harvinaista.

Girls just wanna have fun

Taannoinen syyslomareissumme Reunalanperälään kesti vajaan viikon ja isänpäiväviikonlopuksi suunnattiin jälleen nokka kohti pohjoista, tällä kertaa vain muutamaksi päiväksi tosin. Ohjelmassa oli armotonta sukujuhlintaa ja niinpä myös Supermies oli mukana ja kulkupelinä junan sijasta auto. Fannin suhtautumisesta eri matkustusmuotoihin voisinkin kirjoitella lisää joskus paremmalla aikaa, sanottavaa nimittäin löytyy. Perille kuitenkin päästiin ja kukapa muu siellä odottikaan kuin suloinen pikkuterroristi Nella.

Viikon parin tauko tutustumisen jälkeen oli tehnyt hyvää ja tytöt tulivat toimeen selvästi paremmin kuin edellisellä kerralla. Tai sanotaanko, että Fannin mielestä Nella ei enää ollut aivan niin kammottava ja Nellankin mielessä uutuudenviehätys oli ehkä hieman laimentunut. Sisällä tytöt malttoivat rauhoittua jo ihan vierekkäin, kun aiemmin Fannin oli pitänyt päästä omaan rauhaansa lepäämään. Ulkona leikit sujuivat ja välillä voitiin rennosti nuuskutella ja puuhailla rinnatusten.

Tytöillä on selvästi ihan erilaiset roolit sisä- ja ulkotiloissa. Sisällä Nella on todella sinnikäs ja peloton, se kiusaa isompaa eikä tahdo uskoa, kun toinen komentaa. Fanni yrittää väistellä, murahtelee turhautuneena ja kulkee korvat luimussa karkuun. Ulkona altavastaajasta tulee kuitenkin se päällepäsmäri. Fanni  antaa Nellalle kyytiä ihan tosissaan eikä varo liikkeitään niin kuin sisällä. Nellan epävarmempi puoli tulee esiin ja pieni hakee turvaa kaikista mahdollisista koloista, kuten kuusenoksien tai peräkärryn alta. Ei Fannin pärinä ja loikat Nellaa kuitenkaan aivan jäykäksi saa, vaan pienempi kirmaa kyllä isomman perään hetken harkittuaan.

Ulkona olikin sattunut hauska tilanne eräänä iltana, kun me Supermiehen kanssa oli lähdetty sukujuhliin ja jätetty Fanni Reunalanperälään hoitoon. Tytöt olivat olleet pihalla irti isäpuoleni kanssa ja Nella oli leikkinyt kehittämäänsä "katsotaan montako kertaa jaksat hakea minut naapurin puolelta"-leikkiä. Isäpuoleni pinna oli alkanut pikkuhiljaa kiristyä ja hän oli kieltänyt Nellaa kovalla äänellä. Fanni, joka ei tunnu ymmärtävän, että kaikki moitteet eivät kohdistu häneen, oli istunut korvat luimussa keskellä pihaa. Kun Nella oli jälleen kielloista viisveisaamatta lähtenyt kipittämään kohti naapurin rajaa, oli Fanni juossut väliin ja rähähtänyt kakaralle kuin sanoen, että "Usko nyt idiootti, sinne ei ole menemistä!"

Pihapelit

Selvät aikeet.

Jos on seurannut tätä blogia yhtään pidempään tietää, että minä olen huono valitsemaan. En minä yhtään puolustele, mutta... Tiedättepähän, että kuvatykitystä on taas luvassa. Me vietettiin syyslomaa seuraillen, kun lapset leikkii ja sitähän ei kyllästy katselemaan?

Kakaralle kyytiä.

Haistelua.

Hei mikä sulla roikkuu kaulasta?

Annas mä vähän kokeilen...

Ei se taida kiskomalla irrota!

Tuo viimeisen kuvan teksti ei kyllä pidä paikkaansa, jos ihan rehellisiksi heittäydytään. Fannin korkeintaan puolentoista vuoden ikäisen, muka laadukkaan merkin nahkapannan reiät olivat venyneet ilmeisesti liian löysiksi, sillä panta suorastaan putoili koiran kaulasta, kun sitä vähänkin rapsutti.

Tämä aiheuttikin aikamoisen vaaratilanteen junamatkan päätteeksi, kun yritin pissittää koiraa juna-aseman edessä. Fanni istui nurmikolle rapsuttamaan kaulaansa ja kun seuraavan kerran käännyin katsomaan, retkotti panta ja hihnan pää maassa koiran vieressä. Fanni huomasi asian tilan täsmälleen samalla hetkellä ja lähti kaikella kahdeksan tunnin istumisen keräämällä energialla vetämään rinkiä pitkin Kajaanin juna-aseman etupihaa. Tilanne oli oikeasti vaarallinen, sillä junan saapumisesta oli vain muutama minuutti ja autoliikenne paikalla vilkas. Onneksi Fanni kiinnostui avuksi tulleen tuntemattoman tädin "herkuista" (suljettu käsi ojossa) ja antautui muutaman kierroksen jälkeen rauhallisesti kiinni. Kyllä hävetti. Meidän hyvin käyttäytyvä koira... Kiitos vaan hirveästi ystävälliselle tädille ja anteeksi kaikille muille. Paluumatkalle ostettiin uusi panta, jossa on metallilla vahvistetut reiät.

Hätä keinot keksii

Fannille oli suoraansanottuna järkytys löytää tuo pieni pureva olento vanhasta tutusta kyläilypaikastamme Reunalanperälästä. Luulen, ettei se vielä hyvään toviin edes ehtinyt ymmärtää, mistä oikein oli kyse. Ensinuuhkaisujen jälkeen iso tyttö kipitti tuohtuneena tuhahdellen karkuun ja pieni tyttö seurasi ihastuneena perässä. Myöskään ulkona Fanni ei heti alkuun arvostanut Nellan lähestymisyrityksiä, vaan luotti tuttuun taktiikkaan, eli pakenemiseen. Helpommin sanottu kuin tehty tuon kakaran kanssa...

Ihan varovasti vaan menen tästä...

...ja ihan rauhassa vaan haistelen.

Iik, se tuli silti!

Pakoon!!!

Ja muuttuihan se ääni kellossa lopulta. Hyökkäys on paras puolustus, totesi Fannikin, eli pelit pystyyn!

Ihan varma Fanni ei uuden taktiikkansa sopivuudesta ollut, vaan välillä piti vähän varmistella kaksijalkaisilta, että onhan tää nyt ihan ok. Se näkyy hyvin tässä kuvassa. Sama tilanne koitti sisällä, kun Fanni tunsi tarvetta komentaa Nellaa, ilmoittaa että nyt riittää kiusanteko, penikka. Alkuun iso tyttö kääntyi joka kerta tarkistamaan, että eihän hän nyt tehnyt mitään pahaa. Fanni on luonteeltaan sellainen, että sille riittää toruksi monessa tilanteessa jo, että sitä katsoo pahasti. Niinpä piti vähän kiinnittää itselläkin huomiota omiin eleisiin ja rohkaista Fannia tekemään asiansa selväksi.

Nella ei tästä kaikesta ollut moksiskaan. Se jaksoi sinnikkäästi roikkua isomman kaulakarvoissa ja kirmata intoa puhkuen perässä. Pieni uskoi kyllä, kun sitä komennettiin, ja yritti monin elein tehdä selväksi viattomuuttaan ja hyviä tarkoitusperiään, mutta unohti kaiken heti kun selkä kääntyi. Tyypillisen tyhmänrohkea ja omaa parastaan ymmärtämätön kakara siis. Juuri sellainen, kuin pentukoiran kuuluukin olla.