Mustaa, pinkkiä ja valkoista

Voisi sanoa, että kuluneena kesänä innostuin uudelleen valokuvaamisesta, joka tosin on ollut mieluista lapsesta lähtien. Ainakin 10-vuotiaasta minulla on aina ollut oma kamera, muutamia viime vuosia lukuunottamatta. Edelleenkin uudenkarhea Canonini tarjoaa nyt loistavan avun tämän harrasteen toteuttamiseen.
Inspiraatioita kuvaamiseen tarjoavat lukuiset blogit mahtavine otoksineen ja haasteineen, jollaiseen minäkin nyt ensikertaa ajattelin ottaa osaa. Viikon värikollaasissa annettiin aiheeksi valkoinen, pinkki ja musta - minun rykelmässäni pääosaa esittää syklaami.

Käy katsomassa muiden väri-ilottelut täällä.

Rakkaimmasta inspiraationlähteestä otettiin pari kuvaa samalla teemalla.

Viiden kuukauden merkkipaalukin saavutettiin viime viikolla ja samalla meni rikki 20kilon rajapyykki... On se jo iso tyttö, ei voi muuta sanoa!

Kyllä Elvis tietää

You look like an angel...

...but you're a devil in disguise! (Oooh, yes you are!)

Syksy

Minä pidän syksystä, paitsi silloin kun on kauttaaltaan harmaata. Parasta syksyssä on kirpeän raikkaat aamut, kaulaliinat, villasukat, lapaset ja kaikki ne värit, joilla luonto tätä vuodenaikaa juhlistaa. Syksyn värit ovat jotenkin kesää kylläisempiä, täydempiä.


Olen tullut siihen tulokseen, että syksy on ihmisille uusien alkujen aikaa, vaikka luonnossa asian voisi nähdä juuri päinvastoin. Muutokset tapahtuvat syksyisin. Tosin saattaa olla, että kaikki tämä on vain suomalaisen koulujärjestelmän aikaansaannosta päässäni...


Tässä Fannin syysposeeraus tuosta rannasta, jossa kesken lenkin istahdimme ihastelemaan vastarannan keltaisia puita ja ihmettelemään ohikulkijoita. Paikallaan ollen tyttö ohittaa muut kulkijat hienosti, niin juoksevat, polkevat, lörpöttelevät kuin nelijalkaisetkin ystävät, mutta kun pitäisi itse liikkua vaikkapa toisen koiran ohi, on se välillä suorastaan käsittämättömän vaikeaa... Pienen koiran uteliaisuus voi olla niin suunnattoman suurta.

Pitkästyttävän viikonlopun valopilkku

Viime viikon loppupuolisko oli Fannin kannalta melkoisen tylsä. Myös minulla oli tylsää, sillä luettavana oli kaksi kuivaa ja vaikeatajuista tenttikirjaa. Toki välillä käväistiin rannassa hieman kirmailemassa sekä ison tien varrella autoja ja liikennevaloja ihmettelemässä.


Onneksi kaunis lauantai-aamu toi hieman jännitystä ja äksöniä elämään. Fannin äiti, Sinttu omistajineen oli saapunut pitkän matkan takaa kulmilla järjestettyyn BH-kokeeseen. (BH-koe on käyttäytymiskoe, jossa koiran käytöstä koetellaan ensin perustottelevaisuudessa kentällä ja sitten kaupungin vilinässä.) Me lähdimme koko porukalla paikan päälle tapahtumaa seuraamaan ja mammaa tapaamaan.


Fanni oli alkuksi kovin ihmeissään kaikista ihmisistä ja koirista, eikä olisi tiennyt mitenpäin olisi. Siinä riekkuessaan hyppäsi niin, että laskeutuessaan satutti vasemman takatassunsa - ei aluksi laskenut sitä maahan ollenkaan. Vaiva unohtui kuitenkin nopeasti ja tyttökin rauhottui hienosti seuraamaan koetta. Kentänlaidalta löytyneet jäniksenpapanat tosin olisivat olleet lähes vastustamattoman herkullisia... Äitiään neiti sentään osasi tervehtiä nätisti, ehkä seuraavalla kerralla ehditään sitten leikkimäänkin!


Sen verran rankka kokemus parin tunnin vierailu koekatsomossa typykälle oli, että uni maistui makeasti koko loppupäivän ja isäntäväki sai keskittyä opiskeluihinsa ilman syyttäviä mulkoiluja lattianrajasta. Koskaan ennen ei oltu vastaavaa häppeninkiä käyty seuraamassa, joten omastakin mielestäni oli varsin mielenkiintoinen aamupäivä. Ehkä meistäkin olisi jonain päivänä vastaavaan?

Niin, jännitys säilyy loppuun asti. Tietysti Sinttu ja Marjaana suoriutuivat kokeesta hyväksytysti! Onnittelut vielä tätäkin kautta! :)

Mielikuvituskavereita

Fannilla on kummallinen tapa viihdyttää itseään kun on tylsää, lelut ei jaksa kiinnostaa ja kukaan ei kiinnitä häneen huomiota. Etenkin viimeksi mainittu tilanne saa aikaan tätä kyseistä käytöstä runsaissa määrin. Neiti nimittäin jahtaa pieniä vihreitä miehiä.


Tai niin me pitkäkoipisemmat olemme tätä showta alkaneet nimittämään. Tyttö siis makaa mahallaan ja taivuttaa päätään taakse haukkaillen ilmaa, ikään kuin seuraten jotain ylitseen kulkevaa. Supermies oli sitä mieltä, että Fanni näkee nämä edellämainitut pikku-ukot ja yrittää syödä ne.


Itse uskallan epäillä, että kyseessä on jonkin sortin diivan elkein suoritettu kaularangan venytys ja että vihreät miehet vierailevat ainoastaan Supermiehen oman pään sisällä, mutta mistäpä sen tietää. Ehkä olisi hyvä tarkistuttaa kummankin lääkitys?

Edelleenkin kesä mielessä...

Minun on tänä vuonna hyvin vaikea päästää kuluneesta kesästä irti. Se meni suorastaan käsittämättömän nopeasti, ikään kuin livahti ohitse. En haluaisi hyväksyä sitä, että syksy on jo täysillä käynnissä ja ihan kohta tulee taas talvi. Viimaisina ja tihkuisina toistuvat harmaat päivät vaikuttavat suoraan mielialaani. Niinpä on pakko katsella vielä vähän kesäkuvia.


Noita voikukan höytyväpalloja Fanni aina haukkaili kokonaisina suuhunsa ohi kulkiessaan. Ja sitten yökkäili ja kakoi, muttei tuntunut millään oppivan, etteivät ne ehkä olekaan kovin hyviä välipaloja. Tämä on ehkä lempikuvani koko viime kesältä, jos ei lasketa niitä, joissa Fanni on.


Ehkä pitäisi suunnata kameran kanssa ulos syysvärejä katselemaan, nehän loistavat kirkkaina riippumatta siitä, paistaako aurinko vai ei. Luulen, että pikkuneiti tykkää tästä vuodenajasta kuitenkin enemmän. Tuulessa katua pitkin pyörivät keltaiset koivunlehdet kutsuivat Fannia vimmatusti leikkiin kuluneella viikolla, harmi, ettei autotie ole kauhean hyvä leikkipaikka.

Parhaat otokset

Pienestä ja suloisesta koiranpennusta tulee otettua paljon kuvia. Ongelmana useimmiten on, että tämä pentu on huomattavasti nopeampi liikkeissään kuin meidän jo paljon nähnyt kameramme. (Vikahan siis ei mitenkään VOI olla ammattitaitoisessa kuvaajassa...) Niinpä koneemme tiedostoista löytyy aika paljon enemmän tai vähemmän onnistuneita otoksia, tässä teille muutamia parhaasta päästä.


Useinkaan tähtäys ei satu aivan kohdalleen, eikä tämä siis ole ainoastaan mummun ottamien kuvien erityispiirre. Olen pyrkinyt pikku hiljaa hankkiutumaan eroon lukuisasta kokoelmasta hännänpäitä ja takapuolia esittäviä kuvia.


Toisinaan pyrittäessä taiteellisuuteen, tuloksena on jotain aivan muuta. Kuvakulmilla kikkailu ei välttämättä ole loistoidea.


Joskus taas kaikki on kiinni mallista. Aina vaan ei ole hyvä hetki. Kannattaa myös harkita siivoamista, ennen lähikuvien ottamista lattiasta.

Nyt riittää, ei yhtään kuvaa enää!! Eli opettele tunnistamaan, koska on oikea aika lopettaa.

Mutta. Suuri uutinen siis on, että tuo jo mainittu kameravanhus pääsee nyt eläkkeelle, koskapa lähestyvää syntymäpäivääni silmällä pitäen käytin suostuttelutaitojani Muumimammaan ja tämä suostui kuin suostuikin sponsoroimaan uuden salaman läiskyttimen oston. Toivoa siis sopii, että kuvien laatu paranisi edes hieman...