Kevät

Koski pauhaa.

Kulunut talvi on ollut aika erilainen kuin parina aiempana vuonna. Eniten tähän on vaikuttanut asuinpaikka: muutto Suomenmaan päästä toiseen on muuttanut myös elintapoja. Fannin kannalta oleellisin ero on ulkoilun muodoissa - etelän isossa kaupungissa ei kuljeta irti, koska joka paikka on täynnä vaaroja ja houkutuksia. On paljon ihmisiä ja koiria, tolkuttomasti autoja, aina on jonkun piha tai tie ja lukemattomat määrät typeriä kaupunkilaiselikoita, jotka eivät ymmärrä pelätä isompiaan. Yritäpä siinä sitten roikkua hihnassa, kun jänikset juoksee koiran syliin ja fasaani ei suostu kadulla väistämään.

Vaikutusta on toki myös isäntäväen muuttuneilla opiskelu- ja työkuvioilla. Kun muu elämä vie kaiken energian, ei illalla ole enää voimia lähteä etsimään tuntemattomilta seuduilta uusia, paremmin omaan makuun sopivia ulkoilumaastoja. Sillä kyllä niitä varmaan täälläkin on, jos tarpeeksi etsisi. Niinpä me on hinkattu noita lähikulmien asvalttireittejä uudestaan ja uudestaan ja sen seurauksena koko touhusta on mennyt maku. Koskaan aikaisemmin ei tämän talouden kaksijalkaisten keskuudessa ole intetty yhtä paljon siitä, kenen vuoro on viedä koira ulos, kun kumpaakaan ei huvita.

Koroistenniemi.

Innottomuus on heijastunut myös tänne blogin puolelle - kun ei koskaan käydä missään, ei ole juttujakaan kerrottavana, puhumattakaan esittelemisen arvoisista kuvista. Kyllä ei minua inspiroi kuvata naru kaulassa kulkevaa koiraa samallalailla kuin sitä, joka posket hulmuten juoksee sydämensä kyllyydestä ilman pelkoa siitä, että lääni loppuisi kesken.

Tänään koitti vihdoinkin se päivä, kun aika monta osaa yhtälöstä sattui paikalleen. Loputtomien sateiden jälkeen paistoi aurinko, emännällä oli vapaapäivä ja ennestään kokematon lenkkipolku oli kuivanut kuraojasta käyttökelpoiseksi ulkoilureitiksi. Harmi vaan, ettei vauhdin hurmaa päästy tälläkään kertaa kokemaan.

Malttamattomat

Valittavat joka paikassa, että kevät tulee tänä vuonna hitaasti. Itsehän olen koko kuluneen viikon kulkenut vapputunnelmissa, kun aurinko paistaa ja luntakin on enää niin vähän. Lapin reunalta muuttaneella taitaa vaan olla erilainen käsitys vuodenaikojen vaihtumisesta kuin näillä etelän hetelmillä. Tänäkin aamuna lenkin jälkeen istuttiin pihalle lukemaan lauantaipostia auringon lämpöön.

Ennen lehtiin syventymistä päätin kuitenkin viihdyttää hieman koiraa. Sen sijaan, että olisin tarjoillut aamusapuskat perinteisesti kupista, heitin koko annoksen pihanurmelle ja käskin Fannin etsimään. Riemukas nuuskutus, ähinä ja rouskutus valtasi ilman, kun tyttö metsästi nappuloita pitkin pihaa. Jonkun ajan kuluttua havahduin kuitenkin toisenlaiseen ääneen.

Fanni makasi aidan vieressä, nenä maan ja alimman aitapalkin välissä ja päästeli pitkiä suhahduksia, ikään kuin puhalsi ilmaa nenästään. Sitten vähän kaivamista ja kuopsuttelua ja uusi yritys puhalluksia. Taas kaivellaan ja puhallellaan, uudestaan ja uudestaan. Ei aavistustakaan mitä siellä aidan alla oli, mutta melkoisen sotkun neiti sai aikaiseksi. En silti hennonnut kieltääkään - niin hyvin viihtyi puuhassaan. Kävin kokeilemassa, josko yksi ruokapapana olisi pyörähtänyt aidan alle piiloon, mutta en minä sieltä mitään löytänyt.

Ehkä Fanni vain tietää, että jo kuukausia sitten olen piirtänyt valmiiksi suunnitelman kukkapenkistä, joka tulee kevään edetessä rakentumaan juuri tuohon samaan paikkaan. Ehkä se on huomannut, miten ahnaasti selailen puutarhaliikkeen mainoslehteä ja kuullut, kun yritän puhua itseni odottamaan vielä viikon tai pari...


Ps. Aloin tuossa miettimään, mitä me vuosi sitten tähän aikaan tehtiin. Täältä se selviää.